Sirocco

On kolme vuotta siitä kun perustin tämän blogin, Siroccon, joka on tuonut postia teille säännöllisesti maailman- ja elämäntuulista. Olimme tuolloin lähdössä ensimmäistä kertaa viettämään talvea Espanjaan. Kolme vuotta sitten meneillään oli melkoiset pakkauspuuhat. Ei voi tietää, mitä elämä ja tulevaisuus tuo tullessaan, kuka, mikä tai mitä on nurkan takana. Itselleni on ollut tärkeää lähteä rohkeasti sitä vastaan avosylin, olen useimmiten etukenossa menossa kurkkimaan nurkan taakse! Tutkimaan ja tutustumaan, kokemaan, näkemään. Tuntemaan. Maailma on niin avara ja yllätyksiä täynnä. Mietin, kuinka nämä kaikki kolme vuotta ovat olleet erilaisia, monenlaisia kokemuksia täynnä niin Suomessa kuin Espanjassa. Jokainen lähtömme ja talvemme Espanjassa ovat myös poikenneet toisistaan. Ensimmäisellä kerralla vietin vuorotteluvapaata, ja lähdimme matkaan pakulla vaunu perässä keikkuen. Löysimme pian pienen Espanjan kodin La Atalaya Macorran vuorilta, Fuengirolan ja Mijaksen välimaastosta. Ensimmä

Koulutie on pitkä ja luokkakaverit ovat isossa osassa elämän alkutaipaleella. Vaikuttaa ihan valtavasti, onko kouluun kiva mennä vai ei, onko niitä hyviä kavereita rinnalla. Usein koulutovereiden kanssa vietetään myös vapaa-aikaa. Yhteiset juuret, unelmat suuret Kokoonnuimme juuri läheisimpien koulukavereiden kanssa Espoossa, Haukilahden rantakahvilassa. Peruskoulun päättymisestä on 40 vuotta, ja lähdimme sen jälkeen tahoillemme eri lukioihin tai ammattikouluihin. Elämä on heitellyt meitä suuntaan jos toiseen, vain yksi meistä asuu enää Espoossa. Olimme ensimmäiset oppilaat vuonna 1976 juuri valmistuneessa hienossa ja modernissa Matinkylän koulussa, ja viimeinen ikäryhmä, joka vielä pyrki oppikouluun. Ystävät ja ystävän käsi on koululaiselle tärkeä. Illalla kotiin palattuani leijuin ihan fiiliksissä. Ymmärsin, kuinka meillä oli kokoontuessamme yhä erityinen yhteenkuuluvaisuuden tunne. Kuinka voimakas side meillä lopulta onkaan! Kuinka helppoa meillä oli vieläkin

"Muista aina liikenteessä, monta vaaraa onpi eessä..." Muutama päivä sitten ylittäessäni katua suojatietä pitkin, kävi juuri niinkuin ei saisi tapahtua. Kaksikaistaisella tiellä auto pysähtyi antamaan tietä, mutta viereiseltä, ulommalta kaistalta porhalsi auto vauhdikkaasti suoraa editse pysähtymättä. Onneksi ei käynyt kuinkaan, sillä näitä tilanteita on oppinut ennakoimaan ja varomaan. Valitettavasti suojatie ei aina turvaa kulkijaa. Kun on itse ratissa, melkein hirvittää välilllä kun pysähtyy päästämään jalankulkijat, ja vain toivoo, että kunpa se viereinenkin auto pysähtyy. On käynyt kyllä useammankin kerran niin, että ei vaan ole pysähtynyt.  Meillä maalla loikkivat peurat jatkuvasti teiden yli. Kerran en ehtinyt väistää. Jouduin kyllä lievään shokkiin, tilanne oli niin ikävä ja autokin meni lunariin. Metsäteillä on myös oltava valppaana, ettei peura tai hirvi hyppää eteen. Olen kerran ajanut peurakolarin ja kerran ollut kyydissä peuran loikatessa metsästä. Ty