Sirocco

Niin on vuosi taas vierähtänyt ja Sirocco täyttää kaksi vuotta! Vuosiin on mahtunut iloa ja surua, menoa ja pysähdystä. 136 tekstiä ja 44932 lukemiskertaa. Nyt tulee kuluneeksi myös kaksi vuotta siitä, kun lähdimme matkaan kohti tuntematonta, määränpäänä Espanja. Kyllä sitä upeaa aikaa voi muistella äärettömän kiitollisena ja onnellisena, joka siivitti myös tähän blogiin. Se kaikki johdatti myös uudenlaiseen elämänvaiheeseen ja vakuutti, millaista elämää haluaa viettää kahdessa maassa myös jatkossa.  Olen uskollisesti postannut joka viikko. Kuten Siroccon osoite sirocco-posti kertoo, lähettelen teille postia nykyaikaiseen tyyliin, kirjeitä rakkaudella elämän tuulista. Pidän siitä, että minulla on aina joku projekti, ajattelemisen ja pohtimisen aihetta itselle ja muille. Haluan nähdä vaivaa, että löydän sopivia kuvia teksteihin, joidenka sisällöllä olisi tarkoitusta. On aina haaste saada postaus napakaksi, etteivät ne venyisi liian pitkiksi. Aiheita on toistaiseksi riittänyt, toiset her

Milloin olet viimeksi kirjoittanut kirjeen, ihan oikean "perinteisen"? Tai saanut? Entä rakkauskirjeen, tai oletko koskaan sellaista tehnytkään? Tai saanut? Minä taisin kirjoittaa viimeksi rakkauskirjeen kymmenkunta vuotta sitten - aviomiehelleni, senkin koneella ja printattuna ja käteen ojennettuna. Käsin kirjoitettuna - en edes muista, ehkä kaksikymmentä vuotta sitten.  Lapsena ja nuorena minulla oli kirjeenvaihtoystäviä. Säilytin kirjeet. Lontoossa asuva ystäväni oli todella mielissään, kun annoin kirjeet hänelle 40 vuotta myöhemmin, sillä ne olivat kuin päiväkirjaa hänen vuosistaan Libyassa - arvokkaita muistoja, kertomuksia, tunteita ja tietoja vieraassa maassa. Samoin sain itse lasteni isoäidiltä ne kirjeet, jotka olin lähettänyt elämästämme ja arjestamme hänelle Ruotsiin, kun lapset olivat pieniä. Kuinka hienolta tuntuu, että joku on arvostanut kirjeitä niin paljon, että on säästänyt ne, ja saan nyt itse takaisin mieleen niitä hetkiä, jolloin en taatusti ehtinyt pitää

On se suuri hetki vuodessa, kun uusi lukuvuosi on alkamassa! Muistatko sinä ensimmäisen koulupäiväsi? Ensimmäisen lapsesi koulupäivän? Kun aloitin koulun Matinkylän kansakoulussa Espoossa vuonna 1972, kokoonnuimme voimistelusaliin. Valtava määrä lapsia, vanhempia ja opettajia. Pidin äitiä kädestä ja olin sitä mieltä, että en päästä irti. Että kun nimeni huudetaan ja olisi astuttava A-luokan jonoon, äiti tulisi mukaan.. Olin kovin ujo. Mutta kun kaikki muutkin lapset menivät yksin, ilman vanhempaa, oli vain rohkaistuttava ja mentävä. Sain opettajaksi ihanan kauniin nuoren naisen, Eeva-Liisan, jolla oli minimekko päällä. Hän johdatti meidät luokkaan, ja kun äiti huikkasi jääkö odottamaan minua, tunsin itseni jo niin rohkeaksi että vastasin, että osaan kyllä tulla kotiin omia aikojani. Koulu oli 300 metrin päästä kotoamme eikä edes katua ylitettävänä. Minulla alkoi koulutie siis turvallisesti. Ensimmäisen päivän jälkeen nukahdin aapinen kainalossa.   Omien lasteni koulun alku jännitti m

Kirjoitin uuden jutun. Sitten painoin deleteä. Se oli niin surkea. Pelkkiä apeita ajatuksia. Ihan kuin tunnelin päässä tuskin näkyisi edes valoa kun aina tulee uusia takaiskuja ja murheita. Oletko sinä koskaan ajautunut vastaavanlaiseen tilanteeseen? Tässä voi olla hyvä pieni vinkki, josta minä löysin apua. Havahduin omasta tekstistäni ja tyttäreni ystävällisestä töytäisystä. Olen päässyt aina elämässäni takaiskuista pian jaloilleni. En ole jäänyt murheisiin lojumaan vaan mennyt eteenpäin. Joskus ajattelin, että mikä minua oikein vaivaa kun en oikein osaa surra mitään. Rouva Hulda Huolettomana vain keikun helmat heiluen. No nyt rouva on sitten suremisenkin "oppinut" ja saanut kokea. Mutta nyt on aika ryhdistäytyä. Tyttäreni vinkkasi minulle webinaarista, joka voisi auttaa löytämään taas valoisamman asenteen elämään. Se oli ihan vain puolen tunnin mittainen tsemppaus ja potku ajatuksille. Yllätyin kuullessani, että valtaosa ihmisen ajatuksista on negatiivissävytteisiä