Rakkauskirjeitä


Milloin olet viimeksi kirjoittanut kirjeen, ihan oikean "perinteisen"? Tai saanut? Entä rakkauskirjeen, tai oletko koskaan sellaista tehnytkään? Tai saanut?



Minä taisin kirjoittaa viimeksi rakkauskirjeen kymmenkunta vuotta sitten - aviomiehelleni, senkin koneella ja printattuna ja käteen ojennettuna. Käsin kirjoitettuna - en edes muista, ehkä kaksikymmentä vuotta sitten. 



Lapsena ja nuorena minulla oli kirjeenvaihtoystäviä. Säilytin kirjeet. Lontoossa asuva ystäväni oli todella mielissään, kun annoin kirjeet hänelle 40 vuotta myöhemmin, sillä ne olivat kuin päiväkirjaa hänen vuosistaan Libyassa - arvokkaita muistoja, kertomuksia, tunteita ja tietoja vieraassa maassa. Samoin sain itse lasteni isoäidiltä ne kirjeet, jotka olin lähettänyt elämästämme ja arjestamme hänelle Ruotsiin, kun lapset olivat pieniä. Kuinka hienolta tuntuu, että joku on arvostanut kirjeitä niin paljon, että on säästänyt ne, ja saan nyt itse takaisin mieleen niitä hetkiä, jolloin en taatusti ehtinyt pitää päiväkirjaa!



Etsiessäni jotain muutama päivä sitten, käteeni osui nippu - paksu nippu! - rakkauskirjeitä, isäni ja äitini toisilleen aikoinaan lähettämiä, kun äitini oli vielä neiti. 



Kun isäni kuoli, äitini alkoi kaivata näitä kirjeitä, olisi halunnut palata menneeseen, muistella ja lukea ne lohtua saadakseen. Mutta niitä ei vain löytynyt, mihin isä oli ne oikein "piilottanut"? Sitten äitini näki valveunen. Isä tuli makuuhuoneen ovelle ja viittoi yläkaappiin, näytti missä ne ovat. Tämä on ihan tosi juttu! Sieltä yläkaapin perukoilta, minne äiti ei päässyt ilman apua, ne totta vieköön löytyivät. Äiti oli todella onnellinen, melkein kuin olisi saanut rakkaansa takaisin!



Kirjeet kulkeutuivat äitini kuoltua minulle. En ole lukenut niitä. En ehkä koskaan luekaan. Mutta tallessa ne pysyvät. Kuten kuvatkin.



Vuosia sitten löysin kirpputorilta laatikollisen myytäviä vanhoja kirjeitä ja valokuvia. Ehkä joku oli vain tuonut koko kuolinpesän myyntiin. Kaunis, kiemurainen mutta jämpti käsiala houkutti minua, ja jotenkin ihmeellisesti kirjeitä penkoessani, löysin yhteen sopivia nimien perusteella, nuorelta rakastuneelta parilta, jotka olivat toisilleen kirjoitelleet. Mies oli Hyvinkäällä, nainen Helsingissä, oli sodan aika. Ne kirjeet minä luin, olivathan ne olleet myynnissä, mutta silti oli hieman rikollinen olo, kun kurkisti toisten elämään ja rakkauteen.



Mutta se kannatti. Kirjeet avasivat myös ajankuvaa ja elämää. Miehen kirjeet olivat kauniimpia ja lempeämpiä hellittelysanoineen, toisissa olosuhteissa miehestä olisi voinut tulla vaikka kirjailija. Pariskunta sopi tapaamisia kirjeitse, ja aikoja, jolloin hakeutuisivat puhelimen äärelle. Nainen ilmoitti juna-aikatauluista ja missä odottaisi miestä, ja jos se suunnitelma ei toimisi, oli varasuunnitelma. Lopulta neidistä tuli rouva, kirjeissä oli samat sukunimet. En ostanut valokuvia, mutta siinä laatikon äärellä mietin, oliko jotkut kuvista kirjoittajista, hypistelin ja ihastelin kauniita ihmisiä. Toivoin, että heillä olisi ollut onnellinen, pitkä yhteinen elämä, vaikka surullista kyllä, kirjeet ja kuvat päätyivät helsinkiläiselle kirpputorille. Eikö kukaan välittänyt niistä niin paljon kuin me tyttäret vanhempiemme kirjeistä ja kuvista?



Maailma on nyt aivan toinen ja yhteydenpito täysin erilaista. Kirjoitamme kyllä yhä näppäilemällä älylaittellamme - jopa enemmän kuin siihen aikaan kun lörpöttelimme vain puhelimessa pitkät tovit. Whatsapissa, Facebookissa, Instagramissa, ties missä somessa sormet kiitävät. Mutta emme saa emmekä lähetä käsinkirjoitettuja kirjeitä, tuskin juuri korttejakaan. Tosin jotkut nuoret harrastavat nykyään flipbook-posteja, kuten sisarentyttäreni, eri maissa asuvien kavereiden kanssa, ja niiden eteen nähdään kovasti vaivaa. 

Miltä tuntuisi saada perinteinen kirje? Minun käsialastani ei ainakaan kukaan taitaisi saada selvää!



"Kellä kulta, sillä onni" - Tämä tipahti ilman kuorta kirjeiden välistä niitä kuvatessani. Isä oli sitä  mieltä, että tiesi vasta äidin löydettyään, millaista on todellinen onni. Onni täytyy löytyä kyllä ensin jokaisen omasta sydämestä, sitä mieltä minä olen. Mutta sitten myös varmasti löytyy se kulta! Ehkä kirjoitat hänelle, tai heille joita rakastat? Joskus asioita on helpompi kertoa kirjoittamalla.

Suositut tekstit