Näkymätön vihollinen

Tunnen välillä itseni unissakävelijäksi. Vai pitäisikö sanoa painajaisissa rämpijäksi? M aailma on muuttunut niin epätodellisen oloiseksi, ja oma elämäni on ollut ihan mullin mallin koko alkaneen vuoden. J alkani hidas kuntoutuminen on vienyt välillä hermot, paha flunssa ja vatsatauti veivät vuoteeseen, äitini menehtyi yllättäen, ja siihen liittyvä surutyö ja järjestelyt veivät lähes viimeisetkin voimien rippeet. Mutta sitten tuli vielä koronavirus, joka on saanut koko maailman tolaltaan. Vaara tuntuu vaanivan näkymättömänä ties missä. Ihmiset pälyilevät toisiaan kaupassa epäluuloisesti ja kierrämme toisemme mahdollisimman kaukaa. Tiet ovat autioituneet. Näin kerran, jo vuosia sitten, painajaista, jossa maapallo eksyi radaltaan, ja lähdimme kaikki leijailemaan. Takerruin lapsiini suojelevasti, me pysyisimme yhdessä tuli mitä tuli, mutta jäätävä tunne unessa oli todellinen, kun tajusin, että tässä tämä nyt oli ja kuinka pelottavaa oli syöksyä avaruuteen kuolemaan. Nyt en voi ha