Sirocco

Tunnen välillä itseni unissakävelijäksi.  Vai pitäisikö sanoa painajaisissa rämpijäksi? M aailma on muuttunut niin epätodellisen oloiseksi, ja oma elämäni on ollut ihan mullin mallin koko alkaneen vuoden. J alkani hidas kuntoutuminen on vienyt välillä hermot, paha flunssa ja vatsatauti veivät vuoteeseen, äitini menehtyi yllättäen, ja siihen liittyvä surutyö ja järjestelyt veivät lähes viimeisetkin voimien rippeet. Mutta sitten tuli vielä koronavirus, joka on saanut koko maailman tolaltaan. Vaara tuntuu vaanivan näkymättömänä ties missä. Ihmiset pälyilevät toisiaan kaupassa epäluuloisesti ja kierrämme toisemme mahdollisimman kaukaa. Tiet ovat autioituneet. Näin kerran, jo vuosia sitten, painajaista, jossa maapallo eksyi radaltaan, ja lähdimme kaikki leijailemaan. Takerruin lapsiini suojelevasti, me pysyisimme yhdessä tuli mitä tuli, mutta jäätävä tunne unessa oli todellinen, kun tajusin, että tässä tämä nyt oli ja kuinka pelottavaa oli syöksyä avaruuteen kuolemaan. Nyt en voi ha

Tällä hetkellä maailma näyttää harmaalta, niin vuodenajan ja sään, koronaviruksen kuin oman surutyöni keskelläkin. Mutta värisokea henkilö näkee maailman aina hieman eri lailla. O n kuitenkin erittäin harvinaista  ettei näe mitään värejä, vaan kaiken mustavalkoisena. Puna-vihersokea mieheni korjaili hiljattain mopoa. Hän pyysi välillä minua katsomaan ja kertomaan johtojen värejä, että sai yhdistettyä ne oikein, vilkut ja valot toimimaan. Siitä sain ajatuksen kirjoittaa aiheesta muutaman sanasen, sillä asialla on melko isokin merkitys elämässämme. Värisokeus miehillä on varsin yleistä, noin 8 prosenttia miehistä on puna-vihersokeita, kun naisilla lukema on vain 0,4 prosenttia. Puna-vihersokeutta on eriasteista, jotkut eivät erota punaista ja vihreää, jotkut taas sekoittavat nämä värit niiden joutuessa vierekkäin. Myös ruskean ja vihreän eri sävyjen erottelukyky voi olla rajoittunut. Puhumme usein väreistä eri tilanteissa. Mieheni saattaa kysyä metsän väreistä,

Toisen ihmisen kodin tyhjentäminen, varsinkin läheisen, oman äidin kodin, on valtavan tunteisiin käyvää ja työlästä. Tavaraa ja vaatetta on, vaikka sitä olisi jo perattukin vuosien varrella. Kaikki paperit, laskut, liput ja laput on käytävä läpi. Mihin kaiken laittaa, mitä pitää säästää, minkä vaan voisi heittää menemään ilman että sydän murtuu? Koska olen haastanut itseni löytämään myös positiivisia asioita tässä menetyksen keskellä, olen huomannut, kuinka lohdullistakin pakkauspuuhat ja äidin kodin tyhjentäminen voi olla ja jopa auttaa surutyössä. Se on myös matka menneeseen yhdessä läheisten kanssa. Pysähdymme välillä katsomaan vanhoja kuvia, löydämme ihanan runon, jonkin tyynyliinan tai maljakon, joihin liittyy tarinoita lapsuudestamme. ”Hei, muistatko tämän?” Tai: ”Voi katsopa tätä, haluatko sinä tämän?” Välillä olemme saaneet jopa kunnon naurut sovitellessamme meille ihan sopimattomia hattuja tai vaatteita. Kaikella kunnioituksella, ja kyllä äiti toivoisikin, että me myös

Maailma on muuttunut lyhyessä ajassa ihan valtavasti, myös perimätietouden suhteen; sukujuuria ja perimää on helpompaa selvittää nykyään. Tarinat ja tietous suvusta kulkivat ennen vain suullisesti sukupolvelta toiselle.  Ei ollut juuri kameroita, joilla ikuistaa henkilöt tai kotipaikat.   Maailmalle oli myös helpompaa "kadota". Kirkkoja paloi kirjoineen, minunkin mummoni nimi muuttui Ainosta Ailiksi, kun loppuosa hiiltyneistä papereista tulkittiin toisin.  Ei ollut myöskään ehkäisykeinoja, joten lapsia syntyi suunnittelemattomasti, kuten minunkin isäni, joka kantoi häpeää siitä, kun ei ollut avioliiton sisällä syntynyt.  Ilmassa on ollut siis paljon kysymysmerkkejä omasta suvustani ja juurista, ja minua ne ovat alkaneet kiinnostaa iän myötä vielä enemmän. M iksi näytän tältä, mistä olen perinyt luonteeni, mistä juontaa rohkeus kulkea omaa oikeaksi katsomaani polkua ja taistella myös heikompien oikeuksien puolesta? Salaperäiseltä isoisä merikarhulta? Isoäidiltä, joka ka