Näkymätön vihollinen
Tunnen
välillä itseni unissakävelijäksi. Vai pitäisikö sanoa painajaisissa rämpijäksi? Maailma on muuttunut niin epätodellisen oloiseksi, ja oma elämäni on ollut ihan mullin mallin koko alkaneen vuoden. Jalkani hidas kuntoutuminen on vienyt välillä hermot, paha flunssa ja vatsatauti veivät vuoteeseen,
äitini menehtyi yllättäen, ja siihen liittyvä surutyö ja järjestelyt veivät lähes
viimeisetkin voimien rippeet. Mutta sitten tuli vielä koronavirus, joka on saanut
koko maailman tolaltaan. Vaara tuntuu vaanivan näkymättömänä ties missä. Ihmiset pälyilevät toisiaan kaupassa epäluuloisesti ja kierrämme toisemme mahdollisimman kaukaa. Tiet ovat autioituneet.
Näin kerran,
jo vuosia sitten, painajaista, jossa maapallo eksyi radaltaan, ja lähdimme kaikki
leijailemaan. Takerruin lapsiini suojelevasti, me pysyisimme yhdessä tuli mitä
tuli, mutta jäätävä tunne unessa oli todellinen, kun tajusin, että tässä tämä nyt oli ja kuinka pelottavaa oli syöksyä avaruuteen kuolemaan.
Nyt en voi haalia jälkikasvuani siipieni suojaan. Uudenmaan rajojen sulkeminen eristää viisi, onneksi jo aikuiset lapsemme, rajan toiselle puolelle, sillä me itse asumme Varsinais-Suomen puolella. Kaksi lapsistamme asuu samalla ”puolella”. Onneksi tämä on tietysti vain väliaikaista eikä kenellekään
meistä maailmanloppu, pärjäämme kyllä. Tämä on kuitenkin kaukana niistä kauheuksista, mitä ihminen on joutunut kestämään ja kokemaan vaikka sotien aikana tai keskitysleireillä...
Nyt ei
tosiaan itkut auta (no vaikka hieman se joskus helpottaakin). On puhallettava
yhteen hiileen ja taisteltava tätä viheliäistä, näkymätöntä vihollistamme vastaan
pysyttelemällä kotona ja noudattamalla annattuja ohjeita. Meille se ei ole outoa, kun vietämme muutenkin valtaosan ajastamme kotitilallamme, on onneksi hehtaareita mittailtavana eikä tekemisestä ole koskaan puutetta.
Koen kuitenkin
suurta myötätuntoa heitä kohtaan, jotka asuvat ahtaasti, huolehtivat nyt lapsistaan neljän seinän sisällä ja auttavat koulutyössä. Heitä kohtaan, jotka ovat huolissaan tai hoitavat läheisiään tai ovat sairastuneet. Monelta menee toimeentulo, työpaikka, minunkin yrittäjämiehellä ei puhelin enää soi eikä kukaan pyri liikkeeseen. Sitten ovat arjen sankarimme, jotka eivät voi pysytellä
kotona työnsä vuoksi. Minäkin jatkan taas ihmisten auttamista ensi viikosta
lähtien, omaa työtäni ei voi hoitaa etänä. Sairauslomani on vihdoin ohi ja olen kovin odottanut töihin pääsyä, mutta korona on saanut
ilon siitä muuttumaan epäluuloksi ja hieman pelokkaaksikin.
Yritän tässä levottomuuden keskellä silti löytää asioista positiivisiakin puolia; yritän nauttia elämän pienistä iloista, on se sitten hyvä ruoka, koirien kanssa leikkiminen, luonnon ihmeet tai vaikka sukulaisen yhteydenotto. Liityin myös facebookissa Rock The Lock Down ryhmään, ja on ihan häkellyttävää saada seurata erilaisia tsemppiviestejä ympäri maapalloa. Se saa tuntemaan uudenlaista yhteenkuuluvuutta. Koronan voittaminen ja huoli terveydestä ja toisista ihmisistä ovat nyt koko maailman yhteinen asia.
Kunpa voisin
heittää säkillisen voimia ja iloisempia ajatuksia niitä tarvitseville täältä
kevääseen heräävän luonnon keskeltä. Heitän kuitenkin ajatuksissani, oikein
tosissani ja paljon!!! Kyllä me tästä selvitään! Yhdessä!