Sirocco

Marraskuuta taaksepäin kelatessani, ensimmäinen ajatus oli, että kuu oli aika tylsä ja yksitotinen. Sitten mietin heitä, jotka puurtavat sorvinsa ääressä päivästä toiseen, tai heitä, jotka toimivat omaishoitajina läheisestään huolehtien. Tai heitä, jotka ovat itse sairaita, tai kamppailevat ikävyyksien keskellä. Itsellä ei siis ole syytä tässä marista, minä jopa matkustin läpi Euroopan. Marraskuussa olen kyllä keskittynyt itseeni varmaan enemmän kuin koskaan. Ajatukseni ovat pyörineet lähinnä polveni kuntouttamisen ympärillä, leikkauksesta on nyt seitsemän viikkoa. Kun polvi on haitanut läpi elämän, siitä haluaa nyt parhaan mahdollisen! Aika oli tähän nyt juuri oivallinen, että tämä on mahdollista. Olen tavannut ehkä tavallista harvemmin ihmisiä, koska olen sairaslomalla enkä ole vielä voinut ajaa, ja mieheni on ollut töissä. En siis tässäkään kuussa saanut blogiini vierailevaa tähteä. Se on nyt vain sitten minäminäminä… Marraskuussa:            Kävin

Vuoden 2019 Lapsen oikeuksien viikon teemana on lapsen oikeus olla oma itsensä. Tämä onkin kyllä paljon ajatuksia herättävä lause ja ajatus. Olla oma itsensä. Vaikka siihen on oikeus niin lapsella kuin aikuisella, toteutuuko se, tai pystyykö siihen? Onko niin, että juuri   vain lapsilla onkin se oikeus tähän, mutta lapsuuden jälkeen kaikki muuttuu… Minä Seurasaaressa viiden vanhana Aikuiselle ei ole aina niin helppoa olla se oma itsensä monine rooleineen. Monilla voi olla erilainen työ- ja kotiminä, harrastusminä, baariminä. Mikä niistä on se "omin itse" vai ne kaikki eri tilanteissa?  Huomaan Espanjassa, että me suomalaiset olemme täällä erilaisia kuin Suomessa, iloisempia ja helpommin lähestyttäviä, puheliaampia.  Tiedät varmaan tunteen, että voi joskus sanoa, että jonkun ihmisen, yleensä läheisen tai hyvän ystävän kanssa, saa olla ihan oma itsensä, tuntea olevansa hyväksytty juuri sellaisena kuin on. Ihan omaa itseä ei aina kaikille paljasteta! Jonkun henkilön

Onhan toki mukava tuijotella takkatulta villasukissa punaviiniä siemaillen pakkasen paukkuessa ulkona, mutta vain hetken... Erakoidun talvella ihan liikaa. En pidä pimeästä, kylmästä, lumesta enkä liukkaista! Pelkään ajamista talvella. Pelkään liukastumista, varsinkin nyt. Uuden polven tekonivelen kanssa ei tosiaan parane kompuroida. Sauvat jäävät vasta pikkuhiljaa ja opettelen kävelemään ”normaalisti” ja ontumatta. Jaksettua matkaa en ole varsinaisesti mitannut, sillä tepsuttelu on tapahtunut ihan vasta arkitoiminnoissa ja kotinurkissa. Tuskin vielä kovin montaa kymmentä metriä menee ilman "Villeä ja Kallea", mutta nyt pääsen sitä testaamaan rantakadulla. Aurinkoisella. Kuivalla. Lämpimällä! Upeaa, että tällaiseen on mahdollisuus. Kun Suomeen satoi ensi lumi, tuntui, että nyt on aika lähteä Espanjan kotiin, missä kuntoutuminenkin tapahtuu monin verroin paremmin, kaiken muun positiivisen lisäksi. Haavan niitit oli poistettu jo muutamaa viikkoa aiemmin ja haav

Olen kertonut valmistautumisesta polven tekonivelleikkaukseen ja leikkauksesta. Nyt olen kuntoutumisvaiheessa. Leikkauksen jälkeen kuntoutus alkaa ihan saman tien, heti vain pystyyn ja valvottuna vessareissulle kävelytelineen kanssa.   Se onkin mukavaa, että jalalle saa heti varata. Sairaalassa fysioterapeutti opettaa jumppasarjat, joita jatketaan kotona. Ensimmäisellä viikolla liikkeet tehdään kymmenen, seuraavalla kaksikymmentä ja jatkossa kolmekymmentä kertaa – kolmesti päivässä. Jumpat ovat nyt kaikista tärkeintä elämässäni kävelyitten lisäksi. Jääpussit ovat hyvä kivunlievittäjä, joita kannattaa käyttää vaikka jumpan jälkeen. Kotiutuessa on mukavaa, jos joku on aluksi tukena, sillä kun kädet ovat kiinni sauvoissa, on todella kädetön olo. On hankalaa tai suorastaan mahdotonta kantaa tavaroita. Aina avun saaminen ei vain ole mahdollista, puolison tai muiden läheisten on oltava töissä. Hätä keksii kuitenkin keinot. Mieheni hommasi minulle käyttöön tarjoiluvaunun, jolla