Lapsen oikeuksien viikolla puhuttaa oikeus olla oma itsensä

Vuoden 2019 Lapsen oikeuksien viikon teemana on lapsen oikeus olla oma itsensä. Tämä onkin kyllä paljon ajatuksia herättävä lause ja ajatus. Olla oma itsensä. Vaikka siihen on oikeus niin lapsella kuin aikuisella, toteutuuko se, tai pystyykö siihen? Onko niin, että juuri  vain lapsilla onkin se oikeus tähän, mutta lapsuuden jälkeen kaikki muuttuu…

Minä Seurasaaressa viiden vanhana

Aikuiselle ei ole aina niin helppoa olla se oma itsensä monine rooleineen. Monilla voi olla erilainen työ- ja kotiminä, harrastusminä, baariminä. Mikä niistä on se "omin itse" vai ne kaikki eri tilanteissa? Huomaan Espanjassa, että me suomalaiset olemme täällä erilaisia kuin Suomessa, iloisempia ja helpommin lähestyttäviä, puheliaampia. 

Tiedät varmaan tunteen, että voi joskus sanoa, että jonkun ihmisen, yleensä läheisen tai hyvän ystävän kanssa, saa olla ihan oma itsensä, tuntea olevansa hyväksytty juuri sellaisena kuin on. Ihan omaa itseä ei aina kaikille paljasteta! Jonkun henkilön seurassa huomaakin olevansa toisenlainen, ehkä sellainen, josta itsekin pitää itsenään enemmän, tai sitten toisinpäin. Joku saa itsestään esiin hyvät ominaisuudet, joku taas herättää niitä huonompia puolia. Itsestäni voin sanoa, että minä olen lähes aina minä, vapaalla ja töissä hyvin samanlainen, ilman mitään rooleja tai esittämistä, sillä pidän itsestäni näin tällaisena. En kadehdi muita, eikä minulla ole mitään, mitä muut voisivat kadehtia. Olen kyllä harjoitellut parempana ihmisenä oloa. Joskus en ole lainkaan pitänyt itsestäni. Ihminen voi siis halutessaan muuttua! 

Näyttämöllä voi ja täytyykin olla joku muu kuin oma itse. Salon Teatteri Provinssin näytelmästä Puhtaat Purjeet.

Entä nuori sitten, jolle on usein tärkeintä olla hyväksytty kavereiden silmissä? Massasta on liian rohkeaa erottua, ettei tule ignooratuksi. Miten uskaltaa olla oma itsensä, jos itseään ei ole edes löytänytkään vielä, ja mitä se oma itse oikeastaan lopulta on, sehän koostuu niin monesta palasesta. Maailma on muuttunut vielä julmemmaksi myös ulkonäköasioiden suhteen. Pelko jäädä kaveriporukasta tai joutua kiusatuksi on iso.

Lapsi taas on niin aito ja vilpitön pienenä, kunpa sellaisen voisikin säilyttää. Minä itse sitä ja minä itse tätä! Täynnä itsevarmuuutta: Katsokaa minua! Mutta koulun alettua voikin jo alkaa se paljon puhuttu koulukiusaaminen. Se jättää ihmiseen ikuiset arvet. Lapsetkin osaavat olla ihmeen raadollisia.

Minä kasvoin aika tiukkarajaisessa perheessä, joskin hyvin luovassa satuineen, tarinoineen, lauluineen, näytelmineen, leikkeineen. Säännöt ärsyttivät useinkin, mutta myöhemmin ymmärsin, että juuri ne tekivät lapsuuteni ja nuoruuteni turvalliseksi. Sain kuitenkin olla mitä halusin, tehdä valintoja, harrastaa mitä tahdoin ja valita sellaisen opinahjon mikä kiinnosti. On ollut onni olla suomalainen lapsi, on vaikea edes ajatella, mitä kaikkea muualla mailmassa lapset joutuvat kokemaan. Espanjassa ollaan hyvin perhekeskeisiä ja lapsista pidetään hyvää huolta. Lapset eivät saa edes kävellä yksin ulkona alle 12vuotiaana.

Olin Pollyanna ja sain juoksennella "vapaana" ulkona, toisin kuin Espanjassa ei liikuta ilman aikuisten valvontaa alle 12vuotiaana

Mutta entä sitten erityinen lapsi? Miten tukea vaikka autismin kirjon lasta olemaan oma itsensä, kun itseään on vielä vaikeapi löytää - ihan kirjaimellisesti, sillä autismin kirjon henkilö voi olla täysin hukassa, kadoksissa ympäristössään tai omassa kehossaan; kärsiä myös pahoista kehon hahmotushäiriöistä. Tai sitten on niin sisällä omassa itsessään ja maailmassaan, että muutkaan ei löydä kuoren takaa ketään. Mikä taas on sitä omaa luonnetta ja itseä, mikä vamman tuomaa ominaisuutta tai omituisuutta? Entäs jos lapsi ei näe? Kuule? Ymmärrä? Miten auttaa oman minäkuvan muodostamisessa? Huh.

Hyväksyvätkö ihmiset tai muut lapset erityistä lasta? Minä sain äitinä aikoinaan paheksuvia katseita ihmisiltä; tuijotusta, kulmien kohottelua, nyrpistelyä, neuvoja, kun lapseni olivat omia autismin sävyttämiä itsejään, eivätkä aina käyttäytyneet julkisilla paikoilla sovinnaisesti.  Olin siis huono äiti, joka ei osannut kasvattaa lapsiaan! Joskus ajattelin, että olisi helpompaa kantaa kylttiä selvitykseksi ihmisille: ”Ymmärtäkää meitä, lapseni on autistinen, mutta ihan mahtava tyyppi!” Mutta käteni ei olisi riittänyt enää millekään kyltille.

Double trouble

Nahkani parkkiintui ja aloin liikkua ylpeänä yhteiskunnassa. En suostunut jäämään neljän seinän sisälle ”piiloon”, sillä maailmalla kulkeminen avartaa ja opettaa meitä jokaista, ja erityinenkin lapsi oppii ja siedättyy näin eri käyttäytymismalleihin monenlaisissa tilanteissa. Halusin näyttää, että onnistuimme joka tapauksessa olemaan onnellisia ja nauttimaan elämästä, se oli pääasia! Yhteiskunnassa on luonnollisesti säännöt ja normit, joita pitää noudattaa ja oppia käyttäytymään niiden mukaisesti, on sitten millainen tahansa. Huoh, on kasvatukssa kyllä ollut työmaata joskus, mutta uskon että neuvot, säännöt ja opit ovat auttaneet lapsiani löytämään sen oman sisimpänsä, olemaan omia itsejään.

Onnellinen perhe

Ainakin lapseni saivat kotioloissa kasvaa varmasti hyväksyvässä ja arvostavassa ympäristössä. Rakastin heitä juuri sellaisina kuin he olivat, ja sen myötä he kasvoivatkin täyteen mittaansa ja lahjakkuuksiinsa. Ja niin – vahva luotto ja usko, ei korkeampaan, vain näihin omiin, rakkaisiin lapsiin, ja siihen että kaikki menee kyllä hyvin, auttaa! Toivoa voi aina parasta, mutta toivohan on oikeastaan epävarmuutta. Kannattaa siis mieluummin uskoa, uskoa vakaasti kaikkeen hyvään ja omiin unelmiinsa! Ja muistaa hyväksyä ja rakastaa! Omista pikku ankanpojistani kehkeytyi upeita joutsenia. Vaikka ankatkin olisivat kyllä minulle kelvanneet!

Osaatko tai voitko sinä olla oma itsesi? Onko sinua kiusattu lapsena? Aikuisena? Heräsikö sinulle tästä ajatuksia tai kysymyksiä? Olisi mukava kuulla niistä.