Koronan kourissa

Olen vältellyt koronaa kuin ruttoa. Pelännyt jo ajatusta, että jos joskus saisin positiivisen testituloksen, kuolisin jo silkasta ahdistuksesta ja pelosta siihen paikkaan. 

Silti valitsin tien, jota kulkiessani olen voinut nauttia elämästä kaikin aistein; olemme pandemian aikana ajelleet Euroopan halki muutamaan otteeseen, asuneet kahdessa maassa, olemme myös lentäneet, tehneet töitä ihmisten parissa, emme etänä, sillä töitämme ei voi hoitaa niin, mutta pysyneet terveinä. Tähän asti. 

Ei voi tietää mistä ja milloin katala virus hyökkää, vaikka olisi kuinka varovainen.

Toki olemme toimineet kaikkien sääntöjen mukaisesti ja huolehtineet terveydestämme. Silti emme kuitenkaan lopulta välttyneet tartunnalta. Se kiero paholainen, joka on osannut tehdä muodonmuutoksiaan ja vaihtanut nimeäänkin, vaanii ihan missä tahansa - ja ehkä juuri siellä missä vähiten osaisi edes odottaa. 

Uskoin, että pystyn torjumaan virukset kunnon "suojavarustuksella" eli hyvillä doupeilla ja asianmukaisella käyttäytymisellä. 

Saimme tietää, että olimme altistuneet ihan lähipiirissämme, ja mieheni oireet alkoivatkin heti parin päivän sisällä siitä. Omat oireeni hiipivät niin pikkuhiljaa, etten ehtinyt panikoida. Kun kotitesti näytti positiivista, osasin jo odottaa sitä, mutta kävin vielä lääkärikeskuksessa vahvistamassa asian.

Kotitestejä on ainakin Espanjassa saatavilla erilaisia, syljestä tai nenästä tikulla otettavia.

Mieheni selvisi sairaudesta muutamilla vuodepäivillä, ollen kyllä tuolloin ihan veks pelistä. Itselläni meni viikko täysin levossa ja sain lähes kaikki mahdolliset oireet; räkäisyys, limaa keuhkoissa, yskää, päänsärkyä, vatsakin sekaisin, makuaisti alentui. Ei kuitenkaan kurkkukipua, vaikka ääni meni ihan raakkumiseksi. Eikä onneksi hengenahdistusta. Mutta aivan ennen kokematon heikkous ja voimattomuus tuntui todella kurjalta, välillä tuntui ettei jaksanut nostaa edes kättä.

Karvakuonoille tauti oli myös raskas, kun "henkilökunta" makasi toimettomana. Lepo ja kylki kelpasi välillä onneksi niillekin.

Karanteeni ei tuottanut itselleni kärvistelyä eikä päänvaivaa, koska kuntoni oli sen verran heikohko, etten olisi jaksanut edes lähteä minnekään toipilaana. Voimat tuntuvat palaavan tosi hitaasti, ja pieni limaisuus ja rykiminen sekä pään/korvien humina vaivaavat yhä, vaikka sairastumisesta on jo yli kaksi viikkoa.

Missään vaiheessa en kuitenkaan ole pelännyt. Enkä kuollut kauhusta. Ihan kun olisin ollut kovassa flunssassa. Toisaalta sairastan flunssia harvoin ja ainahan sairastaminen on kurjaa. Synttäritkin meni potilaana, mutta ei se minua harmittanut, onpa yksi erityinen muisto lisää.  Mieheni tarjoili ihania herkkuja piristäen minua, vaikka montaa haukkua en jaksanutkaan. Lapset soittelivat ja laulelivat äidilleen. Kaikki onnitteluviestit tekivät myös iloisemman mielen. 

Herkkua monenmoista. Makuaistin menetys oli myös tylsää.

Armaani vei minut autokyydillä vihdoin ulos voimaantumaan meren äärelle. Se kyllä selvästi virkisti ja päivä päivältä olo ja elo kohenevat. 

Raikas ilma ja aurinko virkistivät!

Jokainen meistä on omanlaisensa yksilö, ja voimme sairastaa taudin hyvin lievästä hyvin vakavaan, on rokotuksia tai ei. Tuttavapiirissäni riittää tapauksia laidasta laitaan ja omalla kohdalla tauti oli varmaankin siltä väliltä. Yleensä valitsen elämässä ne erityisimmät polut ja sivukadut, mutta nyt en voinut valita, vaan oli kuljettava välillä sitä kivisempää tietä, sillä joskus sekin vain osuu kohdalle. Ei auta silloin kun ponnistella vaan eteenpäin! Elämä voittaa! 

Eteenpäin mars!