Syksyn helmassa

Luontoäiti heilauttelee alati helmojaan kuin nopeasti muuttuvaa mieltä; hulmautellen värikirjoaan, ripotellen säteitään, viskautellen pisaroitaan. 

Syksyn värit ovat lemppareitani. Niitä ihastellessa on hyvä vetää keuhkot täyteen raikasta kirpeää ilmaa. 

Kietoudun kaapin perukoille hautautuneeseen lempivillapuseroon ja annan katseen ja mielen levätä tässä maailman kauneudessa. 

Mutta pian, ykskaks: maisema on taas alaston ja synkeän harmaa. Hämärä laskeutuu yhä aiemmin, illat pimenevät. Hella loimuamaan ja kynttilät tunnelmaa luomaan!

Mutta se ei riitä. Talvi lymyilee jo liian lähellä. Se on Suomessa turhan pitkä ja pimeä, joka näivettää minut sohvan nurkkaan. 

Katson muuttolintujen menoa. "Tulen pian perässänne!“, hihkaisen. 

Ihan pian.