Pahalta piilossa

En ollut aiemmin käynyt Espoon oikeustalolla, mutta nyt tuli sekin paikka nähtyä, kun lähdin tueksi pojilleni, jotka kutsuttiin oikeuskäsittelyyn jo aikaa sitten tapahtuneesta ikävästä tapauksesta: He istuivat kaikessa rauhassa bussissa, olivat töistä tulossa, kun humaltunut, sekava mies iski nyrkillä toista poikaani kasvoihin – aivan äkkiarvaamatta, ilman mitään syytä.

Taas muistutus elämän arvaamattomuudesta. Onneksi ei käynyt pahemmin ja päästiin säikäyksellä. Oikeudessa mies kiisti kaiken (vaikka sanoi, ettei muista mitään…), mutta hänet tuomittiin syylliseksi. Turha oli silti odottaa anteeksi pyyntöä.

Maailma tuntuu menevän aina vain hullummaksi; rikollisuus, ihmisten pahat teot ja toisten kokemat vääryydet, kurjuudet, kuolemat ja onnettomuudet ravistelevat meitä kaikkia. Huokaisin helpotuksesta ajellessani takaisin omaan turvalliseen kotipihaamme. Tuntuu, että kotona voi olla kaikelta pahalta piilossa, nukkua rauhassa pelkäämättä. Ei elämässä voi oikein ruveta pelkäämäänkään tai murehtimaan etukäteen, mitä kaikkea voi sattua. Mistään ei tulisi enää mitään, jos alkaisi elää pelon kanssa.

Kotiutuessamme takaisin Suomeen, mieli hiipii usein takaisin Espanjan puolelle. Ei tarvinnut myöskään maatilalla pelätä ei! Sain ihailla rauhassa maailman kauneutta ja ihmeellisyyttä monelta kantilta. Vuoret jaksoivat päivittäin ihastuttaa minua, niillä leikittelevät valot ja varjot toivat tyyneyttä sisälleni. Astuessani terassille, olin maatilan suojissa, vahtikoirien vartioimana, turvalliset äänet kantautuivat pihalta. Aina jostain päin tilaa kuului johtajalampaan kaulassa kilahtelevan kellon ääni, johon tottui ja se tuntui turvalliselta ääneltä. Sitä helähtelyä huomaan kaipaavani.

Koirat saivat juosta laaksossa vapaana, vilvoitella ja kahlailla joessa. Hevoset hirnahtelivat meille. Välillä oli mukava lähteä meren rannalle. Katsella siellä horisonttiin, seurailla aaltoja, jotka liikkuivat levollisina jostain Afrikan suunnasta, joskus levottomina vaahtopäinäkin. La Cala de Mijaksen rannalla, jossa koirien kanssa oli turvallista ja rauhaisaa, olimme usein yksin. Merelläkään ei näkynyt ketään eikä mitään, se oli tyhjänä silmän kantamattomiin.

Retket lähiympäristöön ja välillä kauemmaskin toivat vaihtelua ja lisää ihasteltavaa elämään, jossa saimme vain soljua, ilman työtä ja velvoitteita. Voitko uskoa, että sain useasti miettiä Espanjassa vuorotteluvapaata viettäessäni, mikä päivä tänään on. Ei ollut huolta huomisesta, eikä juuri mitään väliäkään mikä päivä mahtoi olla. Kellon ajoillakaan ei ollut juuri merkitystä. Saimme elää valon mukaan, herätä kun on nukkunut tarpeeksi ja nukahtaa kun väsyttää. Kerran vastasin vahingossa mieheni kysyessä kelloa: ”Kello on päivä”. Tällaiset hetket ja tällaisen rauhan tunteen soisi kaikille joskus! Elimme ja olimme omassa rauhan ja onnen kuplassa, kuin kaksoset kohdussaan, jossa mikään ei uhannut meitä.

Maailma tuntuu kauniilta ja ihmeelliseltä täällä Kettulan kylälläkin. Kiitollisuus on voimakkaana tunteena päällimmäisenä, että me olemme löytäneet niin Suomesta kuin Espanjasta niin turvalliset ja suojaisat paikat, että voimme nukkua vielä vaikka ovet auki. Se tuntuu ihan uskomattomalta tänä päivänä. Olla kaikelta pahalta piilossa.