Surun syövereissä pidän silmät kiinni

Voi olla tuttu tunne menetyksen kohdatessa, läheisen kuoltua tai vaikka sydänsuruissa, että kaikki ympärillä muistuttaa tästä. Kuunnellessani musiikkia, huomaan kappaleiden sanojen aina sopivan siihen, että menetin äitini. Laulut kertovat joko hänestä tai sitten tämän hetken tunnoistani, kuten: ” Mä pidän silmät kiinni kun mä meen, ja opettelen uudestaan kävelee. Mä koitan googlaa mikä auttaa et kipu rauhoittuu.” (Tähän sopii myös se, että kuntoutuessani polven tekonivelleikkauksesta, joudun edelleen keskittymään, että oppisin uudelleen kävelemään normaalisti, ontumatta...)

Ehkä aurinko paistaa vielä risukasaankin.

Kaupoissa näen astioita, joissa lukee äiti. Äitienpäivätavarat ovat jo myynnissä. Omaa kirjahyllyä silmäillessäni osuu käteen ”Äidin syli”. Piristääkseni itseäni, avaan Netflixin ja valitsen katsottavaksi Mamma Mian – mutta kuinka ollakaan, tässä jatko-osassa päähenkilön äiti on juuri kuollut. VOI EI!

Jätän hanan valumaan, en muista mitä olin tekemässä, sanomassa. Itku yllättää välillä. Elämä on muuttunut aallokoksi, välillä on tyyntäkin, sitten taas kuohuaa.

Äitini opetti positiivisen ajattelun taitoa, ja hän oli itse siinä mestari, ei koskaan rypenyt itsesäälissä eikä voivotellut mitään. Löysi kaikesta hyvää. Olen toki kohdannut aiemminkin elämässä suruja ja murheita, kuten me kaikki, ja selvinnyt niistä nopeasti. Mutta vaikka nyt yritän löytää positiivisia puolia, se on vaan todella vaikeaa. Voisi ilolla ajatella, että sain kuitenkin pitää hänet 55 vuotta. Mutta mutta, mitä pitempi yhteinen aika on ollut, sitä voimakkaampi siteestä ja rakkaudesta on muototunut, sitä enemmän yhdessä koettuja asioita ja hetkiä on ollut. Eikä kaiken pitänyt loppua näin yhtäkkiä, kaikki meni ihan väärin! Olen välillä myös hieman vihainen!

Suren syvemmin kuin koskaan, en olisi osannut ajatella että edes ”osaan” olla näin murtunut. Onneksi minulla on puoliso rinnalla, siskot perheineen ja omat lapset, jotka ovat omankin surunsa keskellä silti pyrkineet lohduttamaan ja ilahduttamaan minua monin suloisin tavoin. Niin, elämä jatkuu, näen sen jälkikasvussamme. Äidit synnyttävät tulevaisuuden lastensa muodossa. Ehkä ymmärrän jatkossa myös paremmin heitä, jotka kohtaavat omassa elämässään surun. Siis löysin nyt kuitenkin jotain positiivistakin!

 ”Joo mä tiedän et ne sanoo että anna itsellesi aikaa. Ja vaikka vielä ei tunnu siltä niin nää jalat joku päivä taas kantaa.” (Lainatut lauseet Laura Voutilaisen kappaleesta ”Silmät kiinni”).

Lohduttaudun ajatuksella, että äidillä on nyt keveä ja hyvä olla.