Vuosi jälkeen polven tekonivelleikkauksen

Olen kirjoitellut "väliaikaraportteja" polvileikkaukseni jälkeen sillä mielellä, jos voin rohkaista jotakuta tai antaa jonkin vinkin omista kokemuksistani. Nämä eivät siis ole kauhutarinoita. Toki jokainen kuitenkin kokee asiat omalla laillaan ja kipukynnyskin on erilainen.

Vuosi sitten minulle oli juuri tehty polven tekonivelleikkaus Salon sairaalassa, minulle vaihdettiin koko nivel. Ennen leikkausta olin luottavainen ja hyvillä mielin, sillä polveni oli ollut niin sökö teinistä lähtien. Siksi pääsinkin leikkaukseen suhteellisen nuorena. Lääkäri totesi polvestani: "Onhan se ihan kuin rotan nakertama". 

                                

Leikkaus onnistui hyvin, mutta kivut olivat sen jälkeen kyllä kovat. Niitä yleensä lievitetään mm. panacodilla, mutta minulle keskushermostoon vaikuttavat lääkkeet eivät sovi, joten tavallisilla särkylääkkeillä oli vain kestettävä. Tein kuuliaisesti kaikki jumppaharjoitukset, mutta silti kuntoutuminen on ollut kohdallani paljon odottamaani hitaampaa ja työläämpää. Talvella ajelimme Espanjaan niin, että istuin takapenkillä ketarat oikosena, ja tein vähän väliä matkan aikana liikkeitä. Auringon alla minulla oli mahdollisuus kävelyihin hiekkarannoilla ja tasaisella, kuivalla Paseolla sekä kuntopyöräillä vuorimaisemissa. 

                           

                              

Kolmen kuukauden sairasloma kuulosti äärettömän pitkältä etukäteen, mutta niin vain viikot vilahtelivat enkä kolmen kuukauden päästä ollutkaan työkunnossa. Enkä neljän, enkä edes viiden. Sitten aloitin työt lyhennetyillä päivillä, ja se oli minulle todella hyvä vaihtoehto. Siinä samalla polvi kuntoutui pikkuhiljaa työkykyiseksi. Moni kohtalotoverini on kertonut, että vuosi siinä vierähtää, että alkaa tuntua melko normaalilta, eikä ehkä vielä silloinkaan. Se on vähän lohduttanut että en ole ainoa, joka ei tässä vaiheessa vielä riemusta hyppele.

Minulla ehkä jarrutti kuntoutumisessa myös äitini yllättävä menetys, jonka jälkeen vaivuin suruun. En oikein jaksanut ajatella polvea enkä jumppaamista kun mieli velloi maassa ja oli paljon järjesteltävää. Fyssarille tunnustin löysäilyni, mutta hän lohduttikin, että ilman surujakin "kisaväsymys" tulee jossain kohtaa, ja tervehtyminen on aaltoliikettä, ei koko ajan jaksa. Kun tavallinen elämä alkaa viedä mennessään eikä harjoituksia enää ajattele, sekin on myös merkki toipumisesta.

Onneksi olen päässyt kirjaimellisesti jaloilleni pikku hiljaa. Polvea ei edelleen voi sanoa normaaliksi, sillä kyllä se yhä tuntuu välillä jäykältä ja oudolta, ainakin rasituksen jälkeen. On se kuitenkin paljon parempi kuin ennen leikkausta ja olen tyytyväinen, että se tehtiin. Toivon ja uskon, että polvesta tulee vielä parempi ajan kuluessa.