Rohkeutta ja uskallusta
Näinä päivinä on puhuttu rohkeudesta ja varsinkin rohkeista naisista. Eilen oli Miina Sillanpään liputuspäivä, ja tänään on Tove-elokuvan ensi-ilta.
Mutta mitä rohkeus lopulta on, miten sen voi määritellä? Jokaisella meistä voi olla siihen erilainen näkökulma. Joku pitää rohkeutena hypätä Benjihyppy, joku sitä, että uskaltaa ottaa eron miehestään. Tai että uskaltaa puolustaa heikompia. Uskaltaa sanoa mielipiteensä. Tiedän myös monia, joille voi olla valtava rohkeuden osoitus astua junaan sisälle tai sanoa ääneen muutama sana muiden kuullen - saati kertoa tunteistaan tai totuuden ajatuksistaan. Miten sinä miellät rohkeuden?
Ennen naisilta vaadittiin paljon enemmän kanttia olla se rohkea kuten Miina, joka oli oman aikansa kansalaisvaikuttaja. "Pelkät sanat eivät riitä, tarvitaan myös tekoja". Hän puolusti tasa-arvon merkitystä ja halusi parantaa perheiden, lasten ja vanhusten asemaa. Tai kuten molemmat isoäitini, joista toinen oli yksinhuoltaja hoitaen työt vaneritehtaalla ja perheen kotona, toinen istui vankina Hämeenlinnan naisvankilassa, koska oli uskaltanut olla omaa mieltään poliittisesti.
Nämä edesmenneet naiset ovat auranneet meille tämän päivän naisille polkuja helpommaksi astella, ja voimme "huudella" mielipiteitämme, ainakin meillä Suomessa. Välillä tuntuu kyllä vähän kurjalta katsoa ympärilleen; ehkä ihan tällaista kaikkea yltäkylläisyyttä ja monenlaista "hulluutta" ei olisi sentään meille toivottu.
Kun mietin itseäni, olen kokenut omaavani rohkeutta ja välillä jopa hätkähtänyt pelottomuuden tunnettani. Vaikka nuorena pelkäsin moniakin asioita ja olin aika arka, olen kuitenkin aina halunnut auttaa ja puolustaa heikompia, antaa opetusta ja ohjausta asioissa, joissa pystyn. Haluan nostaa muita etualalle ja saada heidät tuntemaan itsevarmuutta ja onnistumista, toisen onni ja onnistuminen tuo minulle onnea.
Minun rohkeuteni eivät ole vaúhti eikä vaaralliset tilanteet. Olen uskaltanut ottaa vaikeita, suuriakin askeleita elämässä eteenpäin, sillä ennen kaikkea olen halunnut olla uskollinen itselleni. Olen ollut aikoinaan myös yksinhuoltajana, kannoin ison vastuun erityisestä lapsikatraastani. Olen ajanut heidän etujaan palveluviidakoissa, kouluteillä ja vielä hakenut oikeutta heidän aikuisuudessaankin monen monissa asioissa. Olen niinikään halunnut tehdä töitä, jolla on merkitystä, auttamalla eri-ikäisiä ihmisiä heidän päivittäisessä arjessaan, jotta se olisi laadukasta. Työelämässä(kin) olen uskaltanut tuoda esiin epäkohtia, koska asiat eivät muutu takanapäin mutisemalla. Viestintuoja vain monesti ammutaan, mutta onneksi minua on useimmiten kuunneltu!
Tuleeko sinulle mieleen tekemisiäsi rohkeita tekoja tai päätöksiä? Tunnetko rohkeutta tai pelottomuutta? Minulla on päällimmäisenä juuri ne elämänmuutokset, joita olen uskaltanut tehdä, ja joita en ole katunut päivääkään, vaan usein onnittelen itseäni siitä rohkeudesta. Uskon, että omat lapseni toivat tullessaan minulle soturiasenteen, jossa aseet ovat kuitenkin väkivallaton peräänantamattomuus ja sitkeys, suojelunhalu ja usko omiin lapsiin. Sanon myös monesti jossain epämiellyttävässä toimenpiteessä tai asiassa: "Jos olen pystynyt synnyttämään kaksoset, kestän mitä tahansa!"
Toivon, että olen pystynyt kasvattamaan myös lapseni aikuisiksi, jotka ovat rohkeita olemaan juuri omia itsejään, luottamaan omaan itseensä ja uskaltamaan kulkea omaa polkuaan ja seuraamaan omia unelmiaan. Sitä toivon kaikille!
Vanhat kuvat ovat omasta kuva-arkistosta ja todellisista isoäideistäni.
