Lentomatka Espanjaan koronan aikana

Sohvaamme painautui kuoppa pimeinä iltoina kyhjötetystä ajasta, vyötärölle pullistuma Netflixin ääressä napostelusta. Aurinkovaltakuntamme Espanjassa kutsui minua vaalimaan terveyttäni, muuttumaan taas passiivisesta mörököllistä vireäksi ja liikkuvaksi.

 

Mutta entä korona, eikö ole hulluutta lähteä, jotkut sanoivat ja monet varmasti ajattelivat. Teimme päätöksemme, emme "hullutellen", oman tai toisten terveydellä leikkien, vaan juuri omaa elinvoimaa ajatellen. Myös kotia pitäisi välillä päästä katsomaan, kun se on jo mekein vuoden ollut oman onnensa nojassa. Samoin etäopinnot antoivat juuri oivan tilaisuuden ja saisin tuplattua ajankäyttöni hyödyllisesti. Olimme kuulleet Suomen ja Espanjan väliä matkanneilta ystäviltämme, että lento on turvallinen ja vastuullinen tiukkoine määräyksineen. 

Rico alkoi totutella kuljetusboxiinsa.

Päivät ennen lähtöä ja varsinainen matkapäivä raastoivat hermojani. Keskeneräisen tupamme saaminen talviteloille vaati lähtöhetkiin saakka melkoisia ponnisteluja ja päässäni risteili miljoona asiaa ja kysymystä. Se, että matkustajilta vaadittiin negatiivinen koronatestin tulos, rauhoitti hieman mieltäni. Koska me saavuimme suoraa kotoa Uudenmaan ulkopuolelta, testiä ei vaadittu. Sen sijaan mukana olisi oltava todistus siitä, että on tosiaan lähtenyt Varsinais-Suomesta samana päivänä.

Onneksi mukaan ei tarvitse paljoa kun toisessa päässä on kaikki tarrpeellinen.

Kävimme siis lähtiessämme tankkaamassa klo 3.30 Lahnajärvellä ja toivoin, että tankkauskuitti tosiaan kelpaisi todisteeksi. Finnairin asiakaspalvelun neuvot jäivät jotenkin epämääräisen hatariksi ja päällimmäiseksi jäi ajatus siitä, että Espanjan viranomaiset saattavat muuttaa vaatimuksiaan sormia napsauttamalla ja jopa käännyttää takaisin. Otimme myös viimeiset postit ja asiakirjoja mukaan missä näkyi kotiosoitteemme. Kotipaikkatodistuksen olisi voinut tilata, jos asiasta olisi tiennyt ajoissa. Kuitenkin lähtöpaikka oli se oleellinen todistettava. Ohjeena oli myös ladata Finnairin lähettämästä linkistä QR-koodi puhelimeen, täyttää siihen omat tiedot, myös  terveydentilasta. 

 

Mukaamme lähti myös koiramme Rico. Senkin lentomatka jotenkin jännitti minua, miten kaikki sujuu, onko passissa nyt kaikki kuten pitää. "Kauhuskenaarioni" oli, jos Espanjan päässä emme pääsisikään maahan syystä tai toisesta, muuttuneista rajoituksista, olkoonkin vaikka meillä oli niin lähtö- ja saapumispaikan kotiosoitteet ja N.I.E. numerot (henkilötunnus Espanjassa) sun muut. Miten me siinä sitten koirinemme toimimme? Itse sitä voisi odottaa paluulentoa, mutta miten koiraparka kestäisi...

Valmiina tsekkaukseen. 

Tiedän kyllä, että kaikki aina järjestyy ja etukäteen huolehtiminen on turhaa: Maski kasvoille kentälle astuessamme ja se pysyisi määränpäähän asti. Jono oli jo pitkä, sillä lähtöselvitys tehtiin poikkeuksellisesti vasta kentällä. Pääsimme kuitenkin koiran vuoksi lähes suoraan omalle palvelutiskille, jossa saimme istumapaikkamme lisättyä koodiin ja vihdoin sen valmiiksi puhelimeen. Sama virkailija lähti viemään kanssamme Ricoa lemmikkien turvatarkastukseen. Sinne se poika reippaana jäi.

Poika lähtee ruumaan, tsemppiä Rico!

Omassa turvatarkastuksessani sitten ihmeteltiin, mitä käsilaukussani oikein oli. No ruuvi. Mehän tulimme raksalta, niin ihmekös tuo. Vielä pengottiin uudelleen. Löytyipä toinenkin ruuvi. Virkailija virnisti minulle huvittuneena.

Rauhallista kentällä.

Kenttä oli hiljainen. Ihmiset toimivat rauhallisesti pitäen turvavälit jo opitusti, mutta mietin mielessäni, että kohta kuitenkin ollaan kaikki kuin sillit suolassa. Kone oli lähes täynnä. Matka maskin kanssa oli helpompaa kuin luulin, kyllä siihen tottui. Kahvia ja keksiäkin tarjottiin, toki silloin maski hetkeksi poistettiin. Lento oli tasainen, mutta takaraivossani jyskytti jatkuva jännitys, ei lentopelosta, vaan en vaan uskaltanut ajatella asioita yhtään eteenpäin, ennen kuin olisin todella koirineni ulos kentältä. En yleensä ole hermoilija, mutta nyt stressasin oikein urakalla, vaikka ulkoisesti saatoin näyttää tyyneltä. Mieheni ei koskaan stressaa mistään, ja yleensä hän saa minut pysymään rauhallisena. Ei tällä kertaa. Enkä oikein osaa edes selittää, miksi. Ehkä valvottu yö teki myös tehtävänsä. Samoin pelko tartunnasta.

Minua ei naurata.

Malagan kenttä oli niin ikään hiljainen ja autio, meidän piti esittää vain QR-koodi ja lämpötila mitattiin lämpökameroilla. Virkailijat eivät vaatineet mitään todistuksia, sitä tankkauskuittiakaan. Koira tuli samalla hihnalla kuin laukut, lemmikkipassia ei katsottu missään kohtaa. Rico oli  reippaana ja iloisena meidät tavatessaan, ihan kuin sitä ei olisi lento stressannut niin kuin emäntäänsä.

Ei tungosta Malagan kentällä.

 

Ystävämme oli meitä vastassa, kaupan kautta kotiin. Espanjassa on kaikkialla liikuttaessa maskipakko, mutta Suomessa näkyyn olikin jo ehtinyt tottua. Kukaan tutuistamme ei ole onneksi sairastunut.

Meri! Rico seuraa tarkkana autosta päästyään kotomaahansa.

 

Polttavat kyyneleet tulvivat silmiini kun näin jälleen kimmeltävän meren ja komeat vuoret, Fuengirolan kaupungin lepäävän siinä välissä. ”Omat” La Atalaya Macorran vuoret kylpivät auringossa. Vanha isäntä vastassa maatilalla. Naapurit vilkuttivat ikkunasta kuulumisia kysellen. Toinen naapuri kutsui heti poimimaan sitruunoita ja mandariineja. Kolmaskin ilahdutti soittaen, ja niin jo huomasin olevani pian uudenlaisessa modessa. Päänsärky hälveni, jännitys katosi, mieli keveni.

Vihdoin perillä Casa de Montanassa, kaikki hyvin!

Meitä oli kaivattu. En edes ollut tajunnut, kuinka paljon minä olin kaivannut kaikkea tätä ennen kuin vihdoin olimme perillä. Nyt on edessä tarmokas ajanjakso opiskellen, liikkuen ja terveellisesti syöden. Turvassa vuorilla.