Sain kuopuksen "vanhana", mutta yhtäkkiä hän onkin aikuinen ja minä yhä kuin nuori!

Perheemme kuopuksestakin tuli nyt täysi-ikäinen, enkä jotenkin osaa oikein uskoa tätä. Aika on niin katoavaista, eikä sitä vastaan voi taistella, vaikka joskus haluaisikin seisauttaa kellon. 18 vuotta sitten olin 36 vuotias, jo vähän vanha synnyttäjäksi. Päivä oli ilmaltaan hyvin samanlainen kuin tänään, aurinkoinen ja kaunis, pieni kirpeys aamulla Naistenklinikalle lähtiessä.

Isosisko oli aina tiiviisti pikkuisen tukena

Mitään elämänmuutosta ei perheessämme ole luvassa, sillä omaa kotia tytär on jo pitänyt opintojen alettua. Olenkin ylpeä, että ainakin olen osannut valaa lapseeni rohkeutta ja uskoa elämässä pärjäämiseen, kotitöissä selviämiseen sekä ruoan valmistamiseen, sillä näihin tehtäviin otin lapset mukaan pienestä pitäen. Lisäksi pyrin tukemaan kaikessa, mikä tuntui kiinnostavan, ja sellaisessakin, mikä ei heti tuntunut niin mieleiseltä jutulta.

Monta asiaa on silti äidin päässä, ja ehkä tyttärenkin. Olenko nyt osannut antaa tarpeeksi neuvoja ja ohjeita elämää varten? Muisteleeko lapseni lapsuuttaan lämmöllä; olinko hyvä äiti, vaikka huusinkin välillä, joskus olin väsynyt ja kiukkuinen ja kärsimätön ja... mutta eikö se ole inhimillistä? Ei kai äidit aina vaan jaksa olla herttaisia? En minä ainakaan.

Olen kuitenkin voinut olla paljon läsnä lasten elämässä. Olin ensin hoitovapaalla ja päivätyö erityisammattiopistossa sen jälkeen takasi kaikki illat vapaaksi ja myös viikonloput. Meillä oli kuopuksen kanssa oma tietty uimapäivä, vein tyttöä myös erilaisiin harrastuksiin, milloin oli jumppa tai jalkapallo. Koulun alettua tuntui, että päivässä oli jo riittävästi touhua enkä patistanut mihinään tiettyyn harrastukseen, leikkiminen kavereiden kanssa tuntui olevan parasta. Esiintyminen mainoksissa oli myös lapsen oma tahto, ja siitä tuli myös mukavasti hänelle taskurahaa.

 

Ajokortti on aivan kohta tytön kädessä, mutta liikenteessä kurvailu ei sekään uutta huolta lisää minulle, sillä tyttö on ajanut mautolla jo kolme vuotta, ja se jos mikä sillä muovivempeleellä suhaaminen on minua huolettanut.

Meillä oli kivat pienet synttärijuhlat, kovin liikuttuneessa tilassa olin itse. Lapsellani on nyt edessä aikuisuus, ja tiedän, etten voi suojella kaikilta karikoilta. Täysi-ikäisyys kun merkitsee niiden vapauksien lisäksi niin paljon velvoitteita. Maailma on monesti kova paikka. Mutta toivon, että olen antanut vahvuutta kohdata se rohkeasti ja muistaen, että äitiin saa aina yhä turvata….  

Yhä siis voi ja pitää kysyä äidin neuvoja. Minäkin vielä kyselen omalta äidiltäni monenlaista! Merkillistä, että kun ikää tulee itselle lisää, niin mieli sen kuin nuortuu! Turhaa olin joskus huolissani että olen liian vanha äiti!