Polven tekonivelleikkauksessa

Kerroin aiemmin, miten olen lapsesta saakka kärsinyt huonoista jaloista sekä valmistautumisesta tekonivelleikkaukseen. Jos haluat lukea siitä, tässä linkki: Tekonivelleikkausta odotellessa

Odotin leikkausta valtavasti, saisinhan vihdoin paljon paremman polven! Pieni epävarmuus jyskytti takaraivossa leikkausaamuun asti, koska sairastuminen juuri flunssa-aallon aikaan tai muu tulehdus kehossa, voisi vielä katkaista tien leikkauspöydälle. Pysyin kuitenkin terveenä eikä mitään estettä leikkaukselle ollut.

Minut otettiin Tyksin Salon sairaalassa seitsemältä aamulla ystävällisesti vastaan, vietiin kahden hengen huoneeseen ja annettiin sairaalan vaateet, toiseen jalkaan myös tukisukka. Vuoroni olisi kuitenkin vasta toisena. Leikkaava lääkäri kävi katsomassa minua ja suunnitteli tussilla polveen leikkausviillon. Olin ilahtunut, että se voitiin tehdä vanhan arpeni päälle. Sitten selailin lehteä ja lepäilin unettoman yön jälkeen, mutta varsin pian hoitaja tuli noutamaan minut leikkaussaliin.

Muistan aiemmista leikkauksista, että olen tärissyt kylmästä leikkaussalissa, mutta nyt pötkähdin ihanalle lämpöpeitolle. Sitten asiaan kuuluvat kanyyli, letkut, piuhat ja mittarit asetettiin paikoilleen ja nukutuslääkäri pisti selkääni selkäpuudutteen. Sain myös sieraimiini ruiskutettavaa rauhoittavaa lääkettä. Pyysin myös korvatulpat.

Leikkaus alkoi pian ja eteni mukavasti. Rauhoittavasta huolimatta olin kuitenkin tärrälläni tietämämään, mitä ympärilläni tapahtui. Porausäänet ja kilkutus kuului kyllä tulpista huolimatta, mutta tiesin, että sääri- ja reisiluuta siellä tietysti sahailtiin ja porailtiin ja uutta niveltä laitettiin paikalleen. Myös se koko kehon heiluminen välillä kuuluu asiaan, joka minua hieman huvitti. Minulle vaihdettiin koko nivel, mutta oma lumpio säästyi. Tekoniveleen kuuluu siis reisiosa, joka on metallia ja sääriosa joka on polyeteenimuovia ja metallia. Sitten päästiin jo luusementtivaiheeseen, jonka kovettumisen jälkeen haava suljettiin hakasilla.

Ihmeen nopeaan kaikki oli jo ohitse, leikkaus kesti puolisentoista tuntia. Heräämössä oli myös mukavia hoitajia, joiden kanssa jutusteltiin. Puudutus lähti hämmästyttävän nopeasti pois, verraten aikaisempiin kokemuksiini. Kaikki toki muuttuu ja kehittyy potilasystävällisemmäksi. Pian pääsinkin jo takaisin osastolle. Ensimmäiseksi näppäilin tietysti viestit läheisille, että kaikki oli mennyt hyvin.

Omalla kohdallani kivunlievityksessä takaisku oli, että minulle ei sovi opioidit (eli voimakkaat kipua poistavat aineet), tulen niistä nimittäin todella huonovointiseksi, ja sellaisen olon kanssa ei onnistu mikään. Ylös oli sen verran päästävä, että pääsi vessaan. Tuntui kyllä ihmeelliseltä, että jalalle saa heti varata, ja kävelytelineellä oli turvallisen oloista liikkua huimauksesta huolimatta.

En jaksanut kyllä mitään muuta kuin yrittää kestää pää tyynyssä, kyllä jäi iltapalatkin koskematta. Kun suostuin ottamaan vain panadolia ja buranaa, eiväthän ne auta yhtä hyvin kuin voimakkaammat lääkkeet. Mutta valitsin mieluummin jalkatuskat kuin sen yrjöttää-päässäpyörii-kaikkionsumeaa-enpystymihinkään-olon. Jääpussit polvessa auttoivat kuitenkin vähän. Pyysin myös yöllä hoitajaa löysäämään tukisidosta, joka leikkauksen jälkeen jalkaan laitetaan. Sekin auttoi hieman tällaiselle aistiherkälle, joka inhoaa kaikkea puristavaa.

Leikkauksen jälkeen täytyy puhaltaa tunnin välein muovirenkaaseen keuhkoveritulpan ehkäisemiseksi. Iltaisin pistetään napapiikki sairaalassaoloaikana. Sitten jumppa! Fyssari tuli pian tapaamaan, ja liikkeet aloitettiin heti seuraavana päivänä. Jumppa tuntui aluksi todella uuvuttavalta. Minut yllätti se, kuinka kipeä myös reisilihas on, sekä täysin voimaton, ihan kuin poispelistä. Onneksi kyynärsauvojen kanssa kävely on minulle ennestään tuttua, sitä ei tarvinnut nyt harjoitella. Jumppa on suoritettava myös kotiin päästyä kolmesti päivässä. On ihan itsestä kiinni, kuinka hyvän jalastaan lopulta saa. Nyt ymmärrän hyvin, kuinka tärkeää valmistautuminen ja lihasliikkeet ovat jo ennen leikkausta, joten onneksi tein kuten ohjeistettiin. Samoin pitkän kolmen kuukauden sairasloman ymmärrän, sillä edessä on pitkä taival, ja nyt edetään muurahaisen askelin. Tällaiselle kärsimättömälle ihmiselle tämä on myös taas opin paikka. Mutta hiljaa hyvä tulee!

Olin sairaalassa kaksi yötä. Läheiset kävivät moikkaamassa iltapäivän vierasaikaan, ja se on kyllä lohduttavaa kipujen keskellä. Huonetoverin kanssa tsempattiin toisiamme ja kertoilimme elämän tarinoitamme. Hoitajat tulivat aina nopeasti, jos heitä kutsuimme ja jaksoivat olla ystävällisiä, vaikka tuntui välillä kurjalta juoksuttaa heitä.

Lääkäri kävi kierrolla kertomassa, että röntgenkuvat olivat kunnossa ja kotiin sai lähteä puolen päivän jälkeen. Ajokielto on kuusi viikkoa, joten toki minulla oli noutaja.  Kyllä oli ihana päästä kotiin, sairaalassa kun on touhua, ohjelmaa ja hälyä, eikä sitä saa samalla tavalla levätä kun kotona. Salon sairaalaa ja sen henkilökuntaa; lääkäriä, kaikkia hoitajia ja fyssaria kiitän kovasti. Ei mitään moitteen sanaa! Ihan ruokaa myöten voi kehua, sekin oli hyvää!

Kerron myöhemmin kuntoutuksesta ja voin antaa muutaman vinkin, mitä olen keksinyt kotona arjessa selviytymisessä.