Miksi ja miten pikku Sofi lähti takaisin Suomeen

Ennen reissuumme lähtöä syyskuun lopulla pähkäilimme mukaantulevien koiriemme kokoonpanoa, mikä olisi järkevin ratkaisu. Mietimme, että jos majailemme vaunussa tai jossain syrjäisessä kolkassa, pikku Yorkshirenterrieri Sofimme olisi paras ilmoittamaan haukullaan kutsumattomista vieraista ja herättämään niin meidät kuin Leonberginkoiramme Rymyn, joka puolestaan koollaan säikäyttää mahdolliset tunkeilijat pois. Niistä olisi siis molemmista sekä hyötyä että myös mukavaa seuraa. Kolmas koiramme Sunny onkin perheemme nuorimman tyttären, joten se tietysti jäi hänelle, vaikka toisaalta pikku koirat ovat tottuneet olemaan aina yhdessä, ja varsinkin Sunnyn läheisriippuvuusongelma askarrutti.

Sofimme onkin ollut ihan loistava matkakaveri. Se oli kärsivällinen koko matkan Suomesta Espanjaan, ensin laivalla Saksaan ja sieltä autolla Espanjaan. Joskin nopeana, uteliaana luikahtelijana se olisi heti käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja livahtanut ulos, kun joku avasi auton tai vaunun oven. Aina pysähdyksen jälkeen oli vielä kerran varmistuttava, että neiti oli todella kyydissä, kauhea ajatuskin, että se olisi jatkanut yksin seikkailuaan jossain päin Eurooppaa.

Emme osanneet edes aavistaa etukäteen, että päätyisimme niin loistavaan paikkaan Fuengirolan ja Mijaksen väliselle vuoristoalueelle, ja hyvin vartioidulle maatilalle. Sofi kotiutui Casa de Montanaamme hyvin. Mutta kun meillä oli menoja, eikä sitä voinut ottaa kaikkialle mukaan, kotiin oli ikävä jäädä. Suomessa sillä oli aina ollut siskokoira Sunny rinnalla. Rymy taas ei juuri tästä ”pikkupiskistä” ole niin perustanut, ihan kuin toinen olisi ilmaa, jopa silloin kun neiti on yrittänyt kaikin tavoin liehitellä sitä. Sofista oli siis mukava järjestää kotona pieniä kosteita jekkuja, ja kotiin tultuamme se oli riemuissaan ja ihmetteli, miksi me emme aina voineet olla yhtä riehakkaita jälleennäkemisestä vaan aloimmekin luuttuamaan.

Pihalla tai terassilla Sofi selvästi näytti nauttivan auringosta ja lämmöstä, se loikoili autuaan tietämättömänä, että sen yläpuolella liitelevät haukat pitivät sitä pienenä suupalana. Ellei se sitten taiteillut terassin ulkopuolella kun se oli niin innoissaan linnuista, näytti välillä siltä, että se vielä hyppää pian niiden perään. Tai sitten se etsi pieniä aukkoja aidasta, ja kun silmämme vältti, se olisi lähtenyt tutkimaan ympäristöä ihan omin neuvoin. Siitähän ei tilan koirat pitäneet ollenkaan. Eikä kissat! Sofi olisi uteliaana niin mielellään tutustunut söpöihin karvapalloihin, mutta kissatpa sähisivät häntä pörhöllään ja melkein hyppivät toisen silmille kynnet pitkänä.

Urheasti tämä pikku sankari myös jahtasi tilan kukkoa sekä kanoja. Rohkeasti haukkui aina lampaille, niiden mennessä pihamme ohi. Kun Rymy joutui kahakkaan tilan vahtikoiran kanssa, se meni puolustamaan rinta rottingilla, ja hetken näytti siltä, että siltä menee kohta niskat nurin. Huusin kuin palosireeni ja huidoin keppiä ilmassa, jota tilan koira kai lopulta säikähti perääntyen.

Kun Sunny ja perheen tytär ikävöivät Suomessa kovasti tätä pientä tehopakkausta, kysyimme, että mitäs Sofi jos lentäisitkin Suomeen heidän luokseen. Häntä heilui kun se nyökkäsi innokkaasti. Jos minulla olisi häntä, sekin olisi heilunut, sillä juurihan olin ollut pääsemäisilläni jatkuvasta huolehtimisesta kaikesta ja kaikista ja nyt sainkin olla sydän syrjälläni pikkuisen vuoksi. Vahinko ei tietenkään tule kello kaulassa, asioita sattuu ja tapahtuu huolehtimisesta huolimatta missä tahansa ja kelle tahansa. Mutta myönnän – haluan päästä nyt helpolla kaikesta!

Ystävillämme, jotka olivat lomalla täällä Espanjassa, oli paluulento Finnairilla kotiin. He ystävällisesti tarjoutuivat kuljettamaan Sofin Suomeen. Kun soitimme Finnairille, ja kerroimme, että tarvitsisimme koirapaikan jo seuraavalle päivälle, asiakaspalvelija vaikutti epäileväiseltä, kertoi, että paikat koneeseen ja varsinkin matkustamoon ovat erittäin kysyttyjä. Koneen matkustamoon (ja ainoastaan Finnairin lennoille) otetaan samanaikaisesti vain kaksi koiraa, ja ne eivät saa painaa laukkuineen kahdeksaa kiloa enempää (Sofi painaa 3 kg). Mutta ihme, yksi paikka oli vielä vapaana. Varasimme sen, lennon hinta oli 40 euroa. Samointein varasimme eläinlääkärin, sekin onnistui heti, sillä madotus pitää ottaa vuorokautta ennen lähtöä ja koiran passissa on oltava tästä eläinlääkärin leima tai kuittaus. Lemmikillä siis pitää olla passi, vaaditut rokotukset sekä mikrosiru.

Veimme pikkuisemme kentälle lähtöselvitykseen yhdessä lähtijöiden kanssa. Virkailija olisi jutellut ja ihaillut koiraa vaikka kuinka pitkään. Sitten vielä omat viimeiset halit ja pusut ja niin koira lähti pikku kassissaan ystäviemme matkaan. Kyynel siinä tuli kyllä kieltämättä silmään.

Ystävät kertoivat jälkeenpäin, että Sofi oli vetänyt kolmen tunnin unet koneessa, viimeisenä puolituntisena laskeutumisen aikana se oli hieman protestoinut, laukusta kun koiraa ei saa ottaa lennon aikana ulos. Mutta kaikki oli mennyt ihan uskomattoman hienosti tälle ensimmäistä kertaa lentäneelle. Ettei vain olisi ottanut pientä rohkaisuryyppyä, ainakin kuvasta voisi niin päätellä.

Tytär kertoi, että jälleennäkeminen oli ollut riemukas, ja hän sai ihan parhaan joululahjan. Sofi oli tutkinut lunta iloisena. Onnellisena se kohtasi koirasiskonsa ja myös Sunny otti pikkusiskonsa heti käpäliensä suojaan. 

Mutta mitäs nyt, kun herätessäni minua ei olekaan enää tervehtimässä sängyn laidalla riehakas palleroni? No Rymy saa sentään kääntää rauhassa kylkeä kun kukaan ei häiritse! Vaan osaanko olla huolehtimatta kenestäkään? Nyt vain yritän opetella.