Fuengirolan Bioparcin gorillan kosketus

Olin helsinkiläislapsi, ja kävimme perheeni kanssa silloin tällöin Korkeasaaressa (joka nykyään on mukana eurooppalaisessa uhanalaisohjelmassa). Talvisin saatoimme hiihtääkin sinne. Vahvin mielikuva minulle jäi karhusta, jolle joku oli mennyt heittämään toffeeta, ja se yritti saada sitä epätoivoisesti hampaistaan pois. Tunsin suurta myötätuntoa nallerukkaa kohtaan. Katsoin kauhistuneena nauravia ja sitä osoittelevia ihmisiä, ja mietin pikkupäässäni, että eläinparka varmasti kärsi. 

Eläintarhojen eettisyysasiat kyllä askarruttavat. Ovatko eläintarhat hyvä vai huono juttu? Tähän on varmasti monta mielipidettä eikä yksiselitteistä vastausta (edistetäänkö luonnon moninaisuuden säilymistä, suojellaanko uhanalaisia eläimiä vai käytetäänko eläimiä vain hyväksi jne.). Eläintarhojen taso voi vaihdella suuresti, mutta joka tapauksessa eläimet edustavat niissä lajiaan, eivät yksilöllistä itseään. Jos kuitenkin juuri tämän eläimen osaksi on tullut eläintarhassa eläminen, Fuengirolan Bioparc ei liene huono vaihtoehto.

Olin kuullut Bioparcin olevan vaikuttava eläinpuisto, ei mikään tarha, jossa eläimillä olisi hyvä olla ja elää viihtyisässä ympäristössä. Ihmisille tarjotaan mahdollisuus tutustua ja herättää kiinnostus eläimiin ja luontoon tätä kautta. Itselläkään ei olisi mahdollisuutta tutustua näihin eläimiin näin läheltä missään muualla. Päätin siis lähteä tutkailemaan paikkaa omin silmin, kun siskoni tuli vierailulle luoksemme. Bioparc löytyy yllättäen ihan keskeltä kaupunkia, eikä voisi uskoa, mitä muurin takana onkaan. 

Jo sisään astuessa ymmärsin, että Bioparc nimi tulee hyvästä syystä. Flamingot toivottivat meidät tervetulleiksi ja alue näytti lumoavalta vesiputouksineen, vesialueineen, erikoisine puineen, oksista tehdyin aitoineen ja kasvillisuuksineen. Kuljimme kuin Liisat ihmemaassa halki Afrikan, Madagaskarin ja Aasian. Kuka onkaan ideoinut ja toteuttanut puiston ja eläinten tilat, on osannut käyttää mielikuvitusta ja rakastanut niin luontoa kuin eläimiä. Ainakin haluan ajatella niin, ettei sitä kaikkea ole luotu vain ihmisen esteettisyyden nälälle.

Eläinten elo ja olo vaikutti tosiaan hyvältä ja virikkeelliseltä. Kaikkialla oli siistiä, eläinten alueet olivat hyvin hoidettuja ja rakennettuja kiipeilypaikkoineen. Minua ihmetytti kaikki ympärilläni. Apinalla oli vauva, ne ovat siis lisääntyneet. Olisin voinut seurata apinanpoikasen temmellystä vaikka kuinka kauan, pienokainen oli ikiliikkuja, jonka menoa oli hauska seurata. Samoin ylväitä tiikereitä ihailin pitkään.

Gorilla oli kuitenkin oma suurin ihastukseni kohde. Gorillan inhimillisyys karkeassa kehossa koskettaa. Sen katse on tutkiva ja viisas.

Olen lukenut aikoinaan Dawn Prince-Hughesin kirjan ”Gorillan kosketus”, joka kertoo hänestä itsestään, autistisesta naisesta, ja kuinka hän havahtui omasta maailmastaan seuraamalla gorillojen elämää eläintarhassa. Se auttoi häntä edistymään ja pääsemään eteenpäin elämässään. En ihmettele. Jos et ole nähnyt gorillaa, suosittelen tapaamista, ja varoitan sydämen menetyksestä.

Mutta: Vapaus! Mikään ei kuitenkaan tunnu sitä tärkeämmältä, niin ihmiselle kuin eläimelle. He, jotka eivät voi matkustaa eläinten luonnolliseen ympäristöön tai ajatella menevänsä eläintarhaan tutustumaan eläimiin, heille on onneksi olemassa ainakin kirjat, luontodokumentit ja internetin maailma.