Sairaalassa Espanjassa
Aurinkorannikko
pitää hyvää huolta ihmisen terveydestä ihan itsestään; on valoa, lämpöä ja kosteutta,
jotka auttavat pysymään terveempänä ja elinvoimaisempana. Aina se ei kuitenkaan
riitä. Yllättäviä asioita tulee eteen. Nyt sain kokea, millaista on sairastua
Espanjassa ja miten espanjalainen terveydenhuolto toimii.
Tietysti
niin usein juuri viikonloppuna pitää sattua ja tapahtua, niinpä minunkin
vatsavaivani yltyivät siihen pisteeseen, että päätin hakeutua hoitoon. Suomalaista
lääkäriä ei tavoita viikonloppuisin. Tiesin kuitenkin Benalmadenan Vithas Hospital
Xanit Internacionalin päivystävän aina. Siis sinne.
Vastaanotossa
virkailija tarvitsi passini, vakuutus- ja luottokorttini, joista otti kopiot.
Minun piti myös ensimmäistä kertaa asioidessa täyttää muutama kaavake. Sain heti
rannekkeen käteen, jossa henkilötietojen lisäksi oli numero, jolla kutsuttiin näyttöruudun
välityksellä niin hoitajalle, lääkärille kuin labraan.
Kaikki meni
jouhevasti, systeemi oli näppärä, aina eri käyntien lomassa palattiin
viereiseen odotustilaan eikä tarvinnut juoksennella ympäri käytäviä. Pian olinkin
käynyt jo kaikki nuo vaiheet läpi ja istuin uudelleen lääkärin eteen kuulemaan ”tuomioni”.
Lääkäri, ja muukin henkilökunta osasi puhua englantia, ainakin jotenkuten. Ajattelin,
että vaikka haluan opetella espanjan kieltä, tämä ei ole nyt ihan oikea hetki
ja paikka harjoitella, joten mennään englannilla. Tulehdusarvoni olivat niin
korkeat, että lääkäri oli vastalauseistani huolimatta sitä mieltä, että minun
pitää jäädä sairaalaan sisälle, omaksi parhaakseni, vaarana oli tulehtuneen umpipussin puhkeaminen. Tarvitsin antibiootin heti suoraa suoneen.
No minkäs
sille sitten voi, en kyllä ollut varautunut siihen, eikä minulla ollut mitään
mukana. Hoitaja pyysi minua istumaan pyörätuoliin viedäkseen minut
osastolle. Sanoin, että kävelen mieluummin, mutta hoitaja ei suostunut siihen.
Tunsin itseni hölmöksi, enkä lainkaan niin sairaaksi, että olisin tarvinnut
moista apua. Onneksi olin kuullut kokemuksista sairaalassa olleelta
sukulaiseltani, ja muista käytänteistä ystävältäni, joka oli työskennellyt
samaisessa sairaalassa. Täällä potilaiden ei juuri anneta tehdä mitään itse.
Henkilökunnasta on jopa outoa, että suomalaiset ovat niin tarkkoja, että pitää saada tietää kaikki hoitotoimenpiteet ja lääkitykset. Espanjalaiset vain ovat ja ottavat hoidon
vastaan sen kummempia kyselemättä tai kyseenalaistamatta.
Hämmästyin, kun sain
ihan ikioman hienon huoneen. Huoneessa oli myös vuodesohva, koska täällä on
tapana, että omaiset voivat mielihyvin olla potilaan vierellä, eikä
vierailuaikoja ollut lainkaan. Koko sairaala vaikutti siistiltä. Ja kas, vessassa oli pusseissa hammasharja ja
kampa. Mitäpä muuta tarvitsinkaan! Yllätyin kyllä, että mitään sairaalan
vaatteita ei tarjottu. Yöksi olisi joku pyjama kyllä ollut mukava.
Yön pimeinä
pitkinä tunteina kaipasin silti kirjaa tai tietokonettani, en saanut unta.
Onneksi huoneessa oli televisio, ja katsoin espanjalaisen elokuvan ja
aamuyöstä selailin puhelimellani uutisia. Aamulla otin kuvia auringonnoususta.
Näin pitkästä aikaa auringon nousevan mereltä, meillä kun se ilmestyy vuoren takaa.
Kyllä se oli piristävä näky!
Jouduin
jäämään vielä seuraavaksi ja vielä sitä seuraavaksikin päiväksi. Mieheni toi
minulle kaipaamiani tavaroita ja vaatteita ja oli välillä seuranani. Tietysti
olisin halunnut pian pois, mutta lääkäri suositteli, että komplikaatioiden
varalta minulle olisi turvallisinta jäädä, ja antibiootti tervehdyttäisi minut
nopeiten tällä tavalla. Jos olisin lähtenyt, minun olisi pitänyt allekirjoittaa
vastuuvapautustodistus.
Sairaalassa
oli hankala levätä, ja muutuin jotenkin sairaamman oloiseksi. Tuntui, että joku
henkilökunnasta ramppasi vähän väliä huoneessa. Toisaalta se toi turvallisuuden
tunnetta ja hyvän hoidon tuomaa lohtua. Sama hoitaja, joka oli yövuorossa, otti
aamulla myös labrakokeet, siihen ei tullut eri labrahenkilöä, kuten Suomessa.
Valtaosa hoitajista oli nuoria, reippaita ja iloisia, ystävällisiä. Ilta- ja yövuoroissa tuntui olevan enemmän mieshoitajia. Pientä hohdokkuutta harmin keskelle toi, kun minua puhuteltiin myös ladyksi.
Kerran
hoitaja, joka ei oikein osannut englantia, tuli hakemaan minua pyörätuolilla.
Tiedustelin mihin menemme ja miksi, mutta silloin kommunikointi oli hankalaa. Hoitaja näytti rintaa. Sanoin, ettei minulla rinnassa pitäisi olla mitään vikaa vain
vatsassa. Silloin minua oikeasti vähän hirvitti ja kyynelkin tuli silmäkulmaan.
Tietokonetomografiaan minut sitten vietiin, ihan oikea paikkakin lopulta kuvattiin, ja saman tien pääsin takaisin
huoneeseen.
Ruokailuajat
sairaalassa olivat ihan toista kuin Suomessa. Lounas tarjoiltiin kahden jälkeen
ja päivällinen 20.30! En ole yhtään kranttu ruoan suhteen, mutta ehkä huonosta
olostani johtuen en pystynyt välillä kuin vilkaisemaan ruokaa. Siitä
tietysti tuli vielä huonompi olo kun en syönyt juuri mitään kolmeen päivään.
Kävihän tuo hyvästä paastosta!
Lääkäri toi
lopulta kolmannen yön jälkeen hyviä uutisia ja kertoi että pääsen kotiin suun
kautta otettavan antibiootin kanssa. Vaikka sairaalassa toimii suomalaisia
tulkkeja, ja he olivat välillä piipahtaneet ja luvanneet tulla lääkärin kierron
yhteydessä, eivät he koskaan ennättäneet tulla. Siitä olin vähän harmistunut,
koska olisin halunnut tehdä tarkentavia kysymyksiä.
Rahaa minun ei tarvinnut käyttää missään
tilanteessa. Vakuutusyhtiöltä tuli jo kotimatkalla palautekysely, olinko
tyytyväinen matkahätäpalveluun. On ihan vaikea uskoa, että kaikki meni vakuutuksen
kanssa näin helposti. Minulla ei ole harmainta aavistusta, mitä koko lysti tuli maksamaan. Mutta jos se näin hyvin meni, annan vakuutusyhtiölle täyden
kympin! Kiitettävän
arvosanan saa myös hoitoni Espanjassa!