Pyykkimuijaa laulattaa Espanjassa

En ole itse edes huomannut, että olen ruvennut täällä Espanjassa lauleskelemaan ja hyräilemään itsekseni. Hääräillessäni; lajitellessa ja ripustellessani pyykkiä, siivoillessa, keitellessä ruokaa… Mieheni on muutamaankin otteeseen nauranut: ”Kylläpä nyt niin laulattaa!”

Ekalla luokalla jouduin ensimmäiseen laulukokeeseen. Äitini oli laulattanut meitä tyttöjä koko lapsuutemme, ja olin ollut innokas esiintyjä, mutta koulun alettua into oli livahtanut jonnekin. Opettaja pyysi nousemaan ylös ja laulamaan vuorollamme omalta paikaltamme. Laulu meni kyllä hyvin, sain kympin. Kun laulukierros oli päättynyt, opettaja pyysi minut luokan eteen laulamaan ja sanoi, että edustaisin luokkaamme koulun laulukilpailussa. Yritin änkyttää, etten tahtoisi, mutta siihen aikaan ei vastaan laitettu, oli toteltava opettajaa. Olin suorastaan lamaantunut joutuessani laulamaan luokan edessä, ja mietin, miten ikinä selviäisin laulukilpailusta.

Kun kilpailupäivä koitti, olin siinä välissä vielä murtanut jalkani ja se oli vasta parantumaan päin. Koko päivä tuntui painajaiselta ja meinasin pyörtyä lavalle kun vuoroni tuli. Tuntui, ettei ääneni kantanut, sävelet vain pihisivät keuhkoistani. ”Tunnetko Liisukan hei, hän rantaan pyykkiä vei” meni ihan plörinäksi.  Olisin voinut vajota lavan alle, minä, vain seitsemän vanha tyttönen, jalka kipeänä. Olin tosi surullinen, kun tunsin, että minut oli pakotettu tekemään sellaista, mitä en halunnut. Enkä tosiaan pärjännyt kilpailussa. Käteen ei jäänyt kuin paha mieli.

Tästä jäi sellainen jälki, että kammosin kaikenlaista esiintymistä sen jälkeen. Esitelmät luokan edessä jännittivät yltiöpäisesti, jopa esittäytyminen uusissa tilanteissa tuntui ikävältä. Valitsin harrastukseksi liikunnan, siinä ei tarvinnut puhua eikä laulaa, ja pidin kyllä voimistelukilpailuista ja tanssiesityksistä.

Lauloin kyllä paljon lapsilleni, se oli luontevaa ja hauskaa. Kun karaoke tuli ”muotiin” minut sai silloinkin raahata lavalle, mieluiten tuiskeessa ja yhdessä kaverin kanssa. 

Mutta aloin tietoisesti hakeutua tilanteisiin, joissa koettelin itseäni. Pääsin töihin ja tehtäviin, joissa piti jatkuvasti olla esillä, minun oli esiinnyttävä ja pidettävä koulutustilaisuuksia. Niinpä pikkuhiljaa ei enää hirvittänyt, se oli työtäni ja olinkin tilanteiden herra.

Kuitenkin halusin vielä hieman lisää koulia itseäni: Hakeuduin rooleihin teatteriin, aivan, vieläpä musiikkiteatteriin, vaikka yhä kamalinta mitä tiesin, oli esiintyä laulamalla. 

Mutta niin vain jouduin eri produktioissa rooleihin, joissa lauloin yksin jopa kolmesäkeistöisiä lauluja. Täytyy sanoa, että ryhmässä laulamisesta aloin nauttia, mutta nämä soolo-osuudet olivat joka kerta jäätäviä. Pelkäsin aina astuessani lavalle, että unohdan sanat jännitykseltäni, muutaman kerran niin kävikin. Edes hyvä palaute ei auttanut. Jätin koko ”teatteriuran” – tosin osittain myös siksi, että siirryin vuorotyöhön.

Nyt täällä Espanjassa rallattelen huvikseni, ei minun tarvitsekaan esiintyä tai laittaa enää itseäni tämän enempää likoon, mitä olen jo elämäni varrella tehnyt. Eikä minun tarvitse tehdä sellaista mistä en pidä tai en halua tehdä. Olen tehnyt varmasti parhaani yrittäessäni. Ihailen muiden kykyjä esiintyä ja laulaa, jotka nauttivat siitä mitä tekevät. Minä lauleskelen ja hyräilen itsekseni, kaipa se on onni joka soljuu sävelin suoraa sydämestäni.