Ihmeellinen elämä


Kuten Albert Einsteinkin on tuumaillut, on heitä, jotka elävät ikään kuin mikään ei olisi ihmeellistä, ja sitten on heitä, joista ikään kuin kaikki olisi ihmeellistä. Minä kuulun jälkimmäiseen ryhmään. Jaksan ihmetellä ja hämmästellä kaikenlaista.


Kun minusta tuli juuri isotäti, vauvan syntymä pysäytti minut jälleen ihastelemaan syntymän ja uuden elämän ainutlaatuisuutta ja hienoutta, myös arvoituksellisuutta. Vauvasta ei vielä tiedä mitä, mikä ja millainen hänestä tulee. Utuisen katseen takana piilee salaperäisyyttä, taikaa. Jokainen ihminen on aina ihme ja ihmeellinen.


Raskausaikana vanhemmilta kysellään, toivovatko he tyttöä vai poikaa. Yhä useampi vanhempi tietääkin sukupuolen nykyään etukäteen. Usein vanhemmat tai sukulaiset vastaavat tiedustelijoille: "Ei ole väliä kumpi, kunhan se on terve." "Monensorttisia" lapsia synnyttäneenä ja kasvattaneena, sekä erityisten ja vammaisten henkilöiden kanssa työskennelleenä, lause kalskahtaa korvaani, vaikka toisaalta ymmärränkin tuon kyllä hyvin. Erilaista lasta ja vierasta asiaa kohtaan ihminen kokee pelkoa tai häpeää - ehkä tiedon puutteenkin vuoksi.

Joskus onni potkii tuplana. Kaksoset vuonna 1992.


Toki toivon terveyttä kaikille. Mutta en toivoisi kenenkään olevan toisenlainen kun on (jos siihen ei liity kipua ja särkyä), sillä jokainen on arvokas omana itsenään. En vaihtaisi ketään tuntemistani ihanista huipputyypeistä, sympaattisista, ainutlaatuisista, maailmaa kirkastavista ihmisistä, jotka eivät ole yleisen "mittapuun" tai määritelmien mukaan tavallisia, normaaleita tai terveitä... Mikä edes oikeastaan on normaali tai tavallinen? Oih, olen itse oppinut valtavasti heiltä kaikilta ja opin yhä. Mutta erilaisuus onkin itselleni niin tuttua, että se on muuttunut tavalliseksi ja ennemmin rikkaudeksi.

Simsalabim, taikapoikani vuodelta 1993

Erityisenä, vaikka neurologisesti epätyypillisenä syntyvä lapsikin on terve. Samoin kuulovammainen, näkövammainen, autistinen... Terve kuin pukki! Vammainen tai vakavasti sairaana syntyvä lapsikin on vanhemmilleen yhtä rakas, uskallan väittää - jopa rakkaampi. Jos lapsi taistelee hengestään, vanhemmat antaisivat mitä tahansa, kun vain saisivat pitää lapsensa, "karvoihin" katsomatta. Kiihkeästi, enemmän kuin mitään muuta, he haluavat varjella ja auttaa lastaan.

Esikoisen synnytettyäni vuonna 1989 tunne oli epätodellinen. Sainko minä todella tuon ihmeen?

Jokaisen lapsen kanssa on omat haasteensa, jokainen lapsi tuo vanhemmilleen huolta siinä missä iloa ja onneakin, ja harva vanhempi selviää väsymättä koskaan. Isät ovat onneksi nykyään mukana lastensa elämässä ja hoidossa. Oma isäni oli "edelläkävijä" ja teki meidän tyttärien kanssa siivoilun ja kokkailun lisäksi myös vaikka mitä, jopa shoppaili ja lyhensi housunlahkeeni.

Isä sanoi minua Taina taaperoksi tai Taikuksi. Kuva vuodelta 1969

Kun odotin kuopustani 19 vuotta sitten, kyselyihin kumpaa toivon, vastasin: "Toivon että saan lapsen, josta tulee mukava ihminen." Sain. Elämässäni on mukana taikapölyä.


Maailmassa ei ole aina niin helppoa olla ja elää, tai löytää omaa paikkaansa. Monet nuoret eivät enää edes halua lapsia, ja sekin on ihan ok, jokainen saa päättää niin kuin parhaaksi näkee. Itselleni oli suurin haave saada lapsia ja oma perhe ja olla äiti. En tiedä tuleeko minusta koskaan isoäitiä, siksikin olen niin tohkeissani tästä isotätiydestä.

Isoäitini Aino oli vetreä ja kannustava roolimalli.

Meillä kaikilla on mahdollisuus tehdä maailmasta suvaitsevampi ja parempi paikka lapsien ottaa ensiaskeleet ja löytää oikeat polut, vaikka enää lapsia ei kasvatakaan koko kylä kuten ennen. Pidetään kuitenkin maailmasta huolta, ei kiusata ketään, kannustetaan ja tuetaan nuoria työkavereita pompottelematta. Ollaan mukavia ihmisiä!


Suositut tekstit