Muutto mullistaa muutokseen

Jokainen tietää, että muutto on raskasta. Ei pelkästään fyysisesti, vaan myös henkisesti. Samalla on matkattava menneeseen, kun käteen osuvat vanhat kirjeet tai valokuvat, onnittelukortit. On mittailtava, mitä säästää, minkä heittää pois, minkä kierrättää. Muuttoapulaisen roolissa on vielä vaikeampaa tietää, mikä olisi juuri se toiselle tärkeä ja säästettävä.

Autisminkirjon henkilölle nimenomaan muutokset elämässä ovat todella haastavia, joka voi johtaa monenlaisiin tunnereaktioihin, joita monien on vaikea edes ymmärtää. Muutos tuo tuskaa autistiselle henkilölle, se voi tuntua aivan fyysiseltä kivulta, jota ei voi vähätellä, jollain voi jopa pieni poikkeama päivässä tuntua maailmanlopulta. Muutokset kuuluvat kuitenkin elämään, ja jotenkin niitä pitää oppia sietämään ja hyväksymään. Se tapahtuu todella pienin askelin, struktuurit ovat niin tärkeitä. 

Muutto uuteen kotiin ja erilaiseen ympäristöön on kelle tahansa se elämän tärkein juttu. Aikoinaan kun kaksospoikani olivat kouluikäisiä, ja meidän oli muutettava, toinen sanoi: ”Minä en lähde tästä talosta kuin kuolleen ruumiini yli.”

Kirjoitan tätä yhä tunnekuohussa ja kieltämättä tuohtuneena - vaikka kaikki menikin lopulta hyvin. Mutta sossujen, Kelan virkailijoiden ja ammattihenkilöiden olisi pitänyt olla katsomassa tätä muuttoa, joka ei lähtenyt alun perin poikien omasta halusta muuttaa, vaan sossu/vammaispalvelu tarvitsi heidän kivat rivariyksiöt enemmän tukea tarvitseville. Tavallaan ymmärrän, mutta omien poikieni todellinen tuen ja avun tarve mm. mielen herkkyyden ja  siivouksen ohjauksen suhteen ei tainnut aueta näinä kohta kymmenenä vuotena.

Elämä on seikkailu, kohti uusia polkuja!

Muuttopäiviin mahtui tuhansia kyyneleitä, surua, tuskaa, ahdistusta, raahaamista, roudaamista, vaikka toki myös orastavaa innostusta uudesta elämänvaiheesta. Pizzaa ja nauruakin! Kaksi yksiötä muutettiin nyt yhdeksi yhteiseksi kodiksi. Joka on kyllä huippukiva! Mutta ensimmäistä kertaa elämässä kerrostalossa, joka on ihan taas uudenlainen asia sekin.

Poikasillani on silmää kauneudelle.

Autisminkirjolaiset ovat valitettavasti usein epäoikeudenmukaisessa asemassa. Vaikka autismista ei koskaan "parannu", vanhemmat joutuvat rustaamaan erilaisia hakemuksia vähän väliä, koska Kela tekee tukipäätöksensä liian lyhyeksi ajaksi kerrallaan. Lopullinen niitti Kelalta oli pojilleni, kun Kela päätti poikieni tullessa täyteen ikään, että autismi ei aiheuta mitään oleellista haittaa heidän elämässään, ja ovat sitten siitä saakka seisoneet samalla viivalla muden kanssa. Olen tästä myös sanoinkuvaamattoman vihainen, miten voi olla otsaa sanoa näin! Kuinka vieläkään monet ammatti-ihmiset, lääkäritkään, eivät tiedä ja tunne, mitä autisminkirjo on.

Olen valtavan ylpeä pojistani, eikä se ole heidän vika, että taisivat syntyä väärälle vuosisadalle tai ehkä planeetalle. He selvisivät tästä pahimmasta muuttoruljanssista, mutta tulevaisuudesta ei koskaan tiedä, mitä on edessä, miten muutoksen vaikutukset tulevat vielä esiin. Mutta sen tiedän, että heillä on aina rakastava perhe, ja heitä tukevat ja auttavat vanhemmat. Sen tiedän myös, että pojat itse haluavat tuoda nämä epäkohdat esiin, ja heillä olisi ollut hieman enemmänkin sanottavaa luettuaan tämän, mutta ehkä perästä kuuluu vielä... kirjaprojekti etenee ja jatkuvasti siihen tulee näitä lisämausteita. Mutta - tästä lähtee uusi elämänvaihe ja aikuisuus, ja mikä parasta, heillä on toisensa, se identtinen puolisko, joka ymmärtää täydellisesti!

Päivä kerrallaan!