Jäähyväisiä

Kaikista tärkein on tehty. Rakkaat läheiset on vielä tavattu ja hyvästelty.

Oma lähisukuni levittäytyy pääkaupunkiseudulle, tai ainakin korkeintaan vajaa tunnin ajomatkan päähän Helsingistä. Meitä on kolme sisarusta ja siskoni ovat myös parhaat ystäväni, he ovat ja pysyvät elämän vaihtelevissa tuulissa. Meillä kaikilla on neljä (aikuista)lasta. Minulla vielä kolme bonuslasta, aikuisia kyllä jo hekin. 

Olemme pitäneet perinnettä yllä, että ainakin kerran vuodessa saisimme kaikki koolle, yhteiseen juhlaan. Ydinperheemme on kasvanut miniöillä ja vävyillä, pienokaisillakin. Traditiosta on tullut tärkeä kaikille, sillä arki vie jokaisen omiin töihinsä, opintoihinsa ja touhuihinsa. Ison poppoon yhteen saaminen on työvuorojen ja aikataulujen vuoksi haastavaa, mutta nyt suurin osa pääsi paikalle juhlimaan äitini uuteen kotiin Merikartanoon, Espoon Kivenlahteen. Kuten aina juhlissamme, puheen sorina ja nauru raikaa, äiti lausuu runoja, muut vetistelevät. Ajatuksella ja lämmöllä annettuja lahjoja, halauksia, puolin ja toisin.

Miehen sukulaiset asuvat Keski-Suomessa. Sieltäkin löytyy ihania sukurakkaita läheisiä, joita kävimme myös tapaamassa ja kilistämässä lähtömaljat. JP:n äiti vilkutti poikasensa perään jo 80-luvulla tämän muuttaessa pääkaupunkiseudulle, joten välimatkaan on totuttu. Mutta aina eron hetkessä on haikeutta. Varsinkin kun äidit vanhenevat, ei koskaan tiedä, milloin hyvästely voikin olla viimeinen.

Nykyajan helppous yhteyden pitämiseen kaventaa välimatkaa, emmekä edes lähde niin kovin kauas emmekä lopullisesti. Onhan puoli vuotta toki pitkä aika siihen nähden, että pisin matkani on tähän mennessä ollut kaksi viikkoa. Videopuhelut tulee olemaan varmasti tärkeä yhteydenpitomuoto ainakin oman jälkikasvun kanssa. Saamme kyllä kyläilijöitä myös Espanjaan.

Siteemme ei koskaan katkea, veri on vettä sakeampaa. Yhteinen suku ja yhteiset asiat sitovat meidät aina toisiimme.

Sydämessä tuntuu kiitollisuus, kun on olemassa niin paljon mukavia ja välittäviä läheisiä ja ystäviä.