Casa de montana - pikku kotimme vuorilla

Elämä ja arki on soljunut pikkuhiljaa uomiinsa täällä maalla haciendalla. Atalaya tarkoittaa suomeksi vartiotornia. Emme nyt sentään ihan tornista näköaloja tähyile, mutta varmasti yhtä korkealta.

Oikeastaan hämmästyttävää, että tämä pikku keltaisen talon casamme tuntuu todella jo kodilta. Saapuessamme kaupungista asioiltamme, huuliltani pääsee aina onnen huokaus, kun vuoren mutkan takaa ilmestyy Casa de montana.

Kotitutumiseen on varmasti vaikuttanut se, että saimme tehdä huoneistosta täysin oman näköisemme – edelleen mielessämme ennemmin downshiftaus kuin että kaiken pitäisi olla jotenkin fiiniä. Hienostelijalle tämä koko paikka olisikin suorastaan kauhistus!

Valkoinen maali ja maalausvälineet tulivat maksamaan 20 €.  Saimme pinnat raikkaiksi helpolla, tasoitteluja ei tarvittu. Vanhat seinät saavatkin olla rosoiset espanjalaiseen tyyliin. Huvittaa, että rakentaessamme Suomessa taloamme aikoinaan, yritimme väkisin jäljitellä rosoisuutta saunan vilvoittelutilaan.

Vanhalta asukkaalta jäi paljon käyttökelpoista kalustetta ja astiaa, joita olemme tuunailleet meidän käyttötarkoituksiin hieman uudellakin tavalla. On mukava käyttää mielikuvitusta ja saada asioista toimivia ahtaissakin tiloissa. Muutamia uusia kalusteita sekä verhot olemme hankkineet huokeasti Ikeasta ja vaunusta olemme myös siirtäneet jotain huoneistoon, kuten ne kodikkaat räsymatot! Entisessä ravintolakäytössä olleita puutarhakalusteita saimme ystäviltä.  Pienestä pöydästä oli lasi rikki, mutta vanerilla ja liinalla sekin asia hoitui kuntoon, pöydän saa kätevästi lähelle sohvaa viinilasin tai jonkin mobiilivehkeen laskemista varten.

Casamme on pieni, 40 neliötä, mutta erittäin toimiva meille kahdelle. Yksityiskohdat ovat mielestäni söpöjä, vaikka olisivatkin hieman vinksallaan. Krumeluuri verholauta ja kohokuviointi katon rajassa, oviaukon kipsikoriste… Ne henkivät ajan kulua ja tätä maailmaa täällä. Olen onnekas kun saan katsella niitä.

Maisemaa, joka aukenee edessämme, voisi myös vain tuijotella, siihen ei voi kyllästyä. Raivasimme terassin vierustan vanhoista pensaista ja risuista ( jätteistäkin…) ja meille aukeni vielä uudenlaisia näköaloja. Allemme levittyy kuin hevosten laakso. Hevoset laiduntavat vapaasti, joskus kuulen niiden iloiselta kuulostavia hirnahteluja. Eräänä päivänä valkoinen hevonen teki selvästi riemun loikkia. Kavioiden kapsahtelu kuulosti ihanalta, ajattelin hevosen muistuttavan Pegasosta ja melkein näin sen nousevan lentoon... Myös soliseva joki paljastui, emme näe täältä merta mutta nyt sitten vettä jossain muodossa! Tosin merikin näkyy kun tullaan päätielle, joka on  viiden minuutin matkan päässä.

                                     

Koirat saavat myös olla aidatulla alueella vapaasti ja nostaa sinne koipeakin. Laakso on kyllä taianomainen, illalla pimetessä kaskaat valtaavat sen sirityksellään. Aamuisin eri tilojen kukot kiekuvat, jokainen hieman omalla nuotillaan. Kaikilla aisteilla voi nauttia. Tuuli tuo myös monenlaisia tuoksuja, toisinaan kyllä myös lannan hajun. Tuuli voi olla täällä myös melkoisen raju.

Nyt kun olemme päässeet lopullisesti asettumaan, on aikaa taas ystäville ja tutuille, joita täällä on hämmästyttävän paljon. Luulen, että sosiaalisesta elämästämme voi tulla vilkkaampaa kuin Suomen kotioloissa.