Hei me lennetään!

Olen joskus myös pelkuri. Minua pidetään rohkeana, koska osaan ja uskallan tehdä pikaisiakin päätöksiä ja muutoksia elämässä. Mutta vauhti ja vaaralliset tilanteet eivät ole minua varten. Korkeat paikat hirvittävät, auton kyydissä käteni hakeutuu herkästi kauhukahvalle, enkä voisi kuvitellakaan hyppääväni benji- tai laskuvarjohyppyä. Pienkoneeseen en istuisi, vaikka oma äitini on jopa itse ohjannut sellaista!

Kun miehen piti lähteä käymään Suomessa, päätin hypätä siivelle rakkaita moikkaamaan, vaikka lentäminen tuntuukin minusta epämukavalta. Ymmärrän täysin, että se on turvallista, eikä mitään hätää ole, mutta vaikka kuinka rauhoittelisin itseäni ilmakuopissa turvavöiden merkkivalon palaessa, en voi sille mitään, että kädet hikoavat. Tulkitsen moottoreiden ääniä, kolahduksia ja huminoita. Tärinät saavat mielikuvitukseni lentoon... En ymmärrä, kuinka mieheni ja moni muu voi vain koisata koko lennon ajan, jo nousun aikana!

En koe kuitenkaan olevani varsinaisesti lentopelkoinen, en vain pidä siitä. Olen kehittänyt itselleni tavan myös selvitä paremmin – pelaan kännykällä Tetristä, vaikka en muuten koskaan pelaa sitä. Pelin palikat on pakko saada paikalleen ja haluan mahdollisimman hyvän tuloksen, keskityn siihen. Tietysti se, mikä aina odottaa lennon päässä, on myös niin ihanaa, että on valmis lentoon aina uudelleen. Jokainen loma, pääsy uusiin seikkailuihin ja maisemiin, sekä jokainen kotiinpaluu, on aina pienen epämukavuuden sietämisen arvoista!

Mitään erityistä ei – eikä varsinkaan mitään niin greisiä kuin elokuvassa ”Hei me lennetään” - ole sattunut, vaikka viimeisen kymmenen vuoden aikana on tullut lenneltyä enemmänkin. Tosin eilen illalla lentoemäntä toivotti hyvää huomenta… Kukaan ei ole saanut sairaskohtausta, eikä hätätiloja ole syntynyt. Kerran jäimme kiitoradan päähän, kone ei ehtinyt edes nousta kun siinä huomattiin olevan jotain vikaa. Se oli sama kerta kun olimme jo myöhästyneet edellisestä koneesta… Pahinta on ehkä ollut laskeutuminen ukkosmyrskyssä, kun kone pomppi niin, että ihmiset kirkuivat (en minä) ja lapset parkuivat. Minä pidin silmät kiinni ja ajattelin olevani Linnanmäen vuoristoradassa. Siltä se tuntui.

Lentoja saa nykyään todella huokeasti. Nyt maksoimme toiseen suuntaan 39 € ja toiseen 59 € per henkilö, kun ajankohdalla ei ollut niin väliä. Kun lapset olivat vielä koululaisia ja itsekin työskentelin koulussa, loma oli tietysti silloin kun monilla muillakin, ja matkat kalliita. Kuten aiemmin olenkin jo kertonut, suurperhettä ei juuri etelän lämpöön tullut vietyä.

Suomeen päästyämme vastassa ei ollut ”kulttuurishokki” – ilma oli lempeä ja kostea, aurinkokin pilkahteli välillä harmauden keskellä. Olin suunnitellut niukan ajankäyttöni etukäteen, että ehdin tavata ainakin kaikki perheeni jäsenet; äidin, siskot ja lapset.

Vaikka emme ole olleet vielä poissa kuin alle kaksi kuukautta, tuntui kun aikaa olisi mennyt hirveästi, niin paljon on meille itsellemme tapahtunut tänä aikana. Paljon minulla oli kerrottavana elämästä Aurinkorannikolla, mutta niin oli myös sukulaisilla; niin työ- ja harrastuskuulumisia, remontti- ja muuttoasioita. Äitini on aloittanut uuden maalausharrastuksen ja hän on taas kerran hyvä esimerkki, kuinka koskaan ei mikään ole liian myöhäistä!

Minua oli ikävöity. Muistan, kuinka tätini perheineen lähti Australiaan 70-luvun alussa. Jäähyväiset olivat pienen lapsenkin silmin äärettömän haikeat, seuraavasta tapaamisesta kun ei ollut tietoakaan. Niin kai se on: kuka jää on haikeampaa ja ikävöi. Kuka lähtee, ei kaikelta uudelta ja ihmeelliseltä ”ehdi” oikein ajattelemaankaan muuta kuin kulloistakin hetkeä. Korkeintaan miettii välillä, kunpa läheisetkin olisivat jakamassa tämän ihanan hetken. Lapsiini, tai varsinkin kuopukseeni, olen toki kuitenkin lähes päivittäin yhteydessä. Mutta onneksi tänne Aurinkorannikolle on helppo ja nopea tulla ja mennä. Mekin saamme ystäviä ja sukulaisia meitä tervehtimään jo hyvinkin pian!

Ihanat ystävämme, jotka ottivat ystävällisesti koiramme hoitoon, olivat meitä vastassa tullessamme takaisin. Karvakuonot olivat pärjänneet hienosti, vaikka ensimmäistä kertaa olivatkin hoidossa. Taisivat valloittaa hoitajiensa sydämet! Ja päinvastoin!