I Have a Dream

Talven tyttö auringon alla

Aika tuntuu kuluvan entistä vikkelämmin, taasko se on syntymäpäivä? Mutta ensimmäistä kertaa vietän sitä muualla kuin keskellä sydäntalvea, pimeässä, lumessa ja pakkasessa. Saankin herätä nyt vuorten syleilyssä valoon ja vihreyteen.

En aina tahdo muistaa, että onhan näitä vuosia jo kertynyt melkoisesti. En pysty sanomaan, että jalkavaivat muistuttaisivat iästäni, sillä olen kärsinyt erilaisista jalkaongelmista koko ikäni, leikkauspöydällä on tullut maattua useita kertoja. 

Kun katson peiliin, hyväksyn elämän mukanaan tuomat juonteet ja rypyt, olihan niitä siellä El Torcalissakin, ja nehän olivat hienoja! Kertyneitä kiloja en kuitenkaan hyväksy, ne kun eivät ole tietenkään hyväksi terveydelle.

Sirocco-tuulen puhallellessa – toisinaan hyvinkin vauhdikkaasti täällä vuorilla - minulla on ollut aikaa pysähtyä maailman tutkimisen ohessa tekemään matkaa omaan sisimpääni. Vaikka menneisyydessä rypeminen (ylipäänsä rypeminen) ei ole lainkaan minun juttuni, joskus on kuitenkin hyvä hieman peruuttaa; ottaa askeleita myös taaksepäin, koska sieltä ne voivat ohjata taas paremmille, uusille urille eteenpäin.

Pollyanna vai Peppi Pitkätossu?

Kun muistelen itseäni lapsena, olin varmaan vähän erikoinen. Sain kaikenlaisia hulluja päähänpistoja, enkä varmaan ollut aina kovinkaan kiva tai kiltti. Minut vietiin kasvatusneuvolaankin, kun olin välillä ihan mahdoton ja kovaääninen (mm. heittelin kenkiä Harjukadun parvekkeeltamme, purin romaania yleisessä saunassa, jonka seurauksena äitiparkani sai kamalan läksytyksen, kuinka hän on kasvattanut rotuvihaajan...) Opin kyllä sosiaaliseksi isossa perheessä, jossa oli erityislapsiakin hoidossa. Opin jaettuun huomioon (joka oli hieman vaikeaa), jakamaan asioita ja tavaroita (voimakastahtoisena ja kuopuksena sain silti enemmän kuin siskoni…) sekä ymmärtämään ihmisten erilaisuutta ja erityisyyttä (kai… ehkä ymmärsin tämän vasta myöhemmin).

Koska vanhemmillani oli päämääränä kasvattaa tyttäristään mahdollisimman sosiaalisia, he veivät meidät Helsingin Kalliossa sijaitsevaan Ebeneserin lastentarhaan puolipäiväleikki- ja esikouluun. Se oli upea paikka. Tänä päivänä se toimii lastentarhamuseona ja rakennuksenakin on juhlavan kaunis. Se on  toiminut myös lastentarhanopettajien opistona, jossa kuvassa seisovista siskoistani toinen on opiskellutkin.

Me kaupunkilaislapset pääsimme myös vanhempiemme kanssa viikonloppuisin luontoretkille, Pasilan metsiin (niin Pasila oli vielä tuolloin metsä), Suomenlinnaan, Seurasaareen ja Mustikkamaalle, Kumpulan ja Stadionin uimaloihin. 

Kun muutimme luonnon ja meren ääreen Espooseen astuessani koulutielle, Matinkylän pihapiirissäkin riitti kavereita. Yleensä olin se määräilevä johtaja, joka halusi opettaa, ohjata tai hoitaa muita. Vedin tavoitteellisesti omaa voimisteluryhmää, josta kehkeytyi varsin taitavia voimistelijoita. Kesän harjoituskausi huipentui aina voimistelunäytökseen, jonka järjestimme pihalla. Hakeuduin kuitenkin välillä takapihan metsään, jossa saatoin yksin ollessani sepustaa runon tai veistellä kaarnalaivaa. No veneeksi se kyllä lopulta pieneni! 

I Have a Dream

Rakastuin kirjoihin jo Helsingin Kallion hohdokkaassa kirjastossa, jossa kirjastotäti torui minua, kun äitini huomaamatta raahasin liikaa kirjoja tiskille. Opittuani lukemaan, minusta tuli kirjaston vakiasiakas. Matinkylässä hain oman kirjastokortin, enkä osannut vielä allekirjoittaa kuin etunimeni, viiva loppui silti kesken, joten kirjaimet pienenivät loppua kohden (käytin tuota noloa korttia aikuisuuteen saakka). Halusin myös palavasti itse kirjoittaa ja kuvittaa kirjoja, ja ensimmäiseni on kirjoitettu tavuviivoilla. Se, ja muutkin sepustukset ovat vielä tallella. Naputtelin myöhemmin keltaisella Tippa-merkkisellä kirjoituskoneella tarinoita. Minulla kehkeytyi selkeä päämäärä: Halusin kirjailijaksi. Luin juttujani pihan lapsille, jotka aina odottivat jatkoa ja tuntuivat kuuntelevan mielellään (en pakottanut heitä!). Toimitin myös ystävieni kanssa taloyhtiön lehteä Tsemppareiden sanomia.

Saatuani myös itselleni suuren perheen, harvoin löytyi hiljaista, yksinäistä hetkeä aikuisuudessakaan. Ei kotona, ei myöskään töissä, jossa sain niin ikään ohjata, opettaa ja hoitaa. Halusin silti yhä kirjailijaksi ja kirjoitin kaikki liikenevät ”omat” hetket. Unelmoin siitä, että voisin vaikuttaa, varsinkin tuomalla esiin tietoa vammaisuudesta kertomalla erilaisten, erikoisten (upeiden ja ihanien) ihmisten elämästä kaunokirjallisuuden keinoin. Muste loppui tulostimesta vähän väliä, kun lähettelin käsikirjoituksia kustantamoihin. Eivät ne koskaan huolineet niitä, vaikka kerran oli aika lähellä. Turhaannuin. Lopetin sitten koko homman, juuri kun minut oli valittu Leino Akatemian kirjailijatyöpajaan, kirjoittaminen ei oikein enää sujunutkaan luontevasti. 

Miksi kirjoitan blogia?

Päätin, että kun lasten kasvettua saan omaa aikaa, alankin elää ”oikeasti”, enkä käytä enää vapaa-aikaani mielikuvituksissa koneen näytöllä. Aikansa oli ollut hauskaa paeta arkea maailmaan, jossa sai itse päättää, mitä ja missä tapahtui ja kenelle, hauskaa roolileikkiä suorastaan. Ehkä se oli täyttänyt jonkinlaista tyhjiötä sisälläni. Tuonut jotain hohtoa arkiseen aherrukseeni – vaikka toki pidinkin arjestani, rakastin lapsiani ja työtäni, se oli täyttä elämää, ja onneksi olin kotona viihtyvää sorttia! Se koko arkipaketti myös muokkasi minusta – ainakin toivottavasti – mukavamman, ymmärtäväisemmän ja positiivisemman ihmisen.

Viime vuosina olen nyt sitten päässyt matkustelemaan ja tutustumaan maailmaan, vaikka se ei aikoinaan haavelistalla edes ollut. Nautin täällä vuorilla rauhasta, mutta espanjalaiset ovat maailman toisiksi äänekkäin kansa, joten kun kaipaan elämää ympärilleni, sitä kyllä löytyy kiven heiton päästä. Lähtö ja matka Espanjaan, ja täällä asuminen, kylläkin myös entistä sosiaalisempi elämä, onkin herättänyt minussa uinuneen kirjoittamisen palon. Blogin pitäminen on uusi tapa oman ilon lisäksi saavuttaa ihmisiä ja jakaa tätä kaikkea heille, joita se kiinnostaa, kertoa mitä ympärilläni tapahtuu. Kokemuksia, ajatuksiani. Mutta nyt kirjoitan todellisuudesta, en enää satuile ja elä fantasiamaailmoissa. Hmm… tosin elämäni on kyllä tuntunut täällä kuin sadulta.

Enää en haaveile kirjailijan urasta, mutta sama unelma elää yhä – vaikka en voi tarjota tekstiä kansissa käsiisi, kirjana vierellesi yöpöydälle tai osaksi hyllyäsi ja kotiasi, olen silti mukana puhelimessasi (siis kädessäsi tai vierelläsi), tietokoneellasi (siis kodissasi, ehkä pöydälläsi). Mutta tärkeimpänä, olen saattanut liikauttaa ajatuksiasi, kenties sieluasi, ehkä auttanutkin jotakuta, tuonut jotain uutta tietoa tai toisenlaisen näkökulman maailmasta ja elämästä…  Annan todella todella suuren arvon, että käytit arvokkaan aikasi ja luet tätäkin juuri nyt. Kiitos! 

Olen siis tekemässä unelmistani totta. 45 vuotiaana. Eikun 54 😊 Hyvää syntymäpäivää minulle, kiva että olen syntynyt, kiitos siitä vanhemmilleni 😉

Olisi kiva kuulla sinunkin lapsuusmuistoistasi. Millaisena sinä näet itsesi lapsena tai millainen oli lapsuutesi? Oliko sinulla unelmia? Ovatko ne toteutuneet? Kerro minulle ainakin joskus jos et nyt 😊