Never say never!

Oltuani juuri videopuheluyhteydessä nuorimpaan tyttäreeni, istuessani tässä Espanjan auringon laskua katselemassa, ajatukseni ovat ”pienokaisessani” ja mieleni palaa menneeseen aikaan:

Olin melkoisen lujilla aikoinaan kolmen lapsen kanssa, yksinhuoltajanakin heistä huolehtien. Huokaisin usein: ”En koskaan tee enää lapsia! En varmana!” Varasin ajan sterilisaatioon. Mutta äitini, viisas, pohdiskeleva nainen, kehoitti olla hätäilemättä. Muistutti, että olin niin nuori vielä, että voisin katua joskus, ehkä mieleni muuttuu.

En uskonut, mutta sen verran kuitenkin, että päätin perua ajan. Niin se olikin toden totta oikea ratkaisu, sillä – joskin aika monta vuotta myöhemmin – vauvakuume iski uuden elämänkumppanin kanssa.

Niin sitten sain vielä ihanan tyttären, tästä päivästä tasan 17 vuotta sitten. 

Vauvasta tuli koko perheen silmäterä. Vanhin tytär, joka oli 12 vuotta vanhempi, oli hulluna siskoonsa. Syötti ja juotti ja leikki pikkuisen kanssa, sehän helpotti myös minun arkeani pyykki-, tiski- ja kokkausasioiden keskellä. Daltonitkin pitivät vauvasta, vaikka sen itku otti välillä ikävästi korviin. Eikä myöhemmin pientä tuholaista saanut päästää heidän omaan valtakuntaansa, sotkemaan legorakennelmia.

Neljän lapsen kanssa tulee kuitenkin taas uusia arjen kiemuroita eteen: Piti hankkia isompi auto, isompi koti (tässä järjestyksessä). Uusi työ hoitovapaan jälkeen uusilta kotikulmilta. Neljät kokoukset ja koulujen juhlat ja viidennet olivat omani, koska työskentelin koulussa. Yöheräilyt tuntuivat ottavan hieman enemmän koville kuin silloin nuorempana, mutta ehkä aika myös kultaa muistot.

Kuopus sai kasvaa rakastavien sisarusten ja vanhempien ympärillä, joskin tuntui, että hän kypsyi nopeammin, kun sisaret olivat vanhempia ja oli mukana monenikäisten jutuissa. Toivoin myös aina, että erityiset haasteet sisaruksilla auttavat hyväksymään erilaisuutta paremmin. Tosin koko maailma tuntui yhtäkkiä muuttuneen siitä, kun isommat sisarukset olivat pieniä. Päiväkotiryhmissä ja koululuokissa oli niin monikulttuurisuutta kuin aina myös erityisiä oppilaita. Vaikka kuopus on ”normaali”, hänkin puhui päivistä väreinä, kun päiväkodissa päivillä oli värit: ”Mennään sitten vihreänä päivänä uimaan”, hän saattoi kertoa.

Nuoruusvuodet ovat olleet myös ihan toisenlaisia tämän viimeisen lapsoseni kanssa. Puhelimet ja mopoautot ja niiden tärkeys ovat meille ihan uusi juttu ja nyky-yhteiskuntamme luo monenlaisia paineita myös nuorille. Välillä on ollut rankkaa seurata, kuinka julmaakin nuorten käyttäytyminen voi olla.

Mutta uskon ja luotan, että meidän kuopuksemme pärjää, turvaverkko (isä, sisko, veljet, mummo, tädit, serkut) on yhä ympärillä, vaikka äiti on tällä hetkellä kauempana. Luottamukseni omiin lapsiin on tehnyt ihmeitä vanhemmille lapsillenikin.  

Tämä kuopukseni oli lapsi, jonka silmiin syttyi aina aivan kuin hehkuvat lamput, kun hän innostui jostain (ja helposti, useimmista asioista). Videopuhelussamme näin ne lamput yhä – loistavat suuret silmät! Never say never… ihanaa kun sain vielä tämän pahnan pohjimmaisen!