Daltonit - napakymppipojat autismin pyörteissä

Varhain lauantaiaamuna oli aika hyvästellä Barcelonan lentäkentällä reissukaverimme, kaksosemme. He lentäisivät takaisin kotiin Suomeen omiin touhuihinsa ja töihinsä. Matkaa takana viikko ja kaksi päivää ja n. 2600 km + laivamatka. Vilkutellessani pitkätukkien perään, kyynel nousi väkisin silmään. Ei siksi, että olisimme kovin ikäväisiä, vaan siksi, että mieleeni nousi koko yhteinen elämäntaipaleemme; mistä ollaan lähdetty ja mihin ollaan päästy 26 vuodessa.

Matkallamme Euroopan halki meille on tuonut kokemusten ja kauniiden maisemien lisäksi iloa Daltoneiden haltioituneisuus nähdessään näitä kaupunkeja, kyliä ja kujia. He osasivat todella nauttia tästä kaikesta, puhua sujuvasti eri kieliä ja tulkita erilaisia asioita, ihmisiä, karttoja sekä ruokalistoja. Saimme kuulla ajellessamme myös monet historian tarinat ja tiedot. Joskus mietin, ovatko poikani syntyneet vahingossa väärälle aikakaudelle, niin voisi ainakin päätellä heidän puhe- ja pukeutumistyylistään sekä kiinnostuksen kohteista…

Kun pojat olivat pieniä, pysyimme heidän autisminsa vuoksi melko pienissä ympyröissä ja struktuureissa, joista he hyötyivät. En olisi kuvitellut, että heistä tulee vielä reippaat maailmanmatkaajat, jotka toimivat ennemmin oppaana äidilleen. Aikoinaan ongin pieniä (tai oikeasti kyllä tosi jättikokoisia), pippurisia, sätkiviä ja huutavia poikia suihkulähteistä, jonne he ehtivät pujahtaa kun selkäni käänsin. Nyt he kertoivat näistä lähteistä, patsaista, rakennuksista ja paikoista hienoja faktoja ja kertomuksia. Heidän muistinsa on uskomaton, miltei rajaton…

Useimmat tietävät Elämä on ihanaa ja Sademies-elokuvat, jotka kertovat autismin kirjon henkilöstä (autismin kirjoon siis luetaan autismi, aspergerin syndrooma, adhd). On totta, että heillä voi olla hurjia, jopa yliluonnollisilta tuntuvia kykyjä tai lahjoja (kuten tietysti myös pakkomielteitä, aistiherkkyyksiä ja monenmoisia haasteita). Daltoneiden kyky on mm. lukea skannaamalla ja painaa näin mieleensä asiat hujauksessa. Aikataulut tai vaikka jonkin paikan tiedote/tarina. Sitten he kertovat siitä muille kuin olisivat tienneet asian aina. He ovat oikeasti käveleviä tietosanakirjoja. Kyllä he lukevatkin, nytkin oli laukuissa mukana melkoisia tiiliskiviä! Silti heillä on kyky kuunnella myös muita, eikä olla suin päin itse äänessä.

Aikuistuttuaan autismi ei ole enää ollut heidän elämänsä rajoitteena. He ovat osanneet kääntää sen edukseen ja jopa suurimmaksi vahvuudekseen. Ovat opiskelleet kokeiksi ja elävät täyspainoista elämää. Kouluiän kynnyksellä oli vielä mahdoton sanoa, kuinka heidän kielenkehityksensä etenisi, tai oppisivatko he koskaan lukemaaan tai kirjoittamaan.Sekä olemaan ihmisiksi 😄

Daltoneilla on suuri onni, että he ovat identtisiä, peilikuvakaksosia. Koska heidän aivonsa toimivat omalla laillaan, on mahtavaa, kun on toinen samanlainen, jonka kanssa jakaa myös se toisenlainen maailma, mistä me emme voi oikein tietää. He tuntuvat myös pystyvän lukemaan toistensa ajatukset ja jatkavatkin usein tarinoita vuoronperään.

Olen oppinut valtavasti asioita lapsiltani. Ehkä he ovat opettaneet minua enemmän kun minä heitä. Daltonit ovat auttaneet minua huomioimaan ja havainnoimaan ympäristöä tarkemmin. Löytämään kauneutta kaikkialta ympäriltämme, käyttämään aisteja monipuolisesti. Katselemaan maailmaa myös vähän eri vinkkeleistä. Asiat ovat oikeissa mittasuhteissa. Turha surra pienistä ja huumoria pitää elämässä olla!

Pääasia elämässämme kuitenkin on ollut olla vain onnellinen – elämäntilanteessa kuin tilanteessa, hyväksyä itsensä ja muut sellaisena kuin on... Niillä korteilla on menty, mitä kädessä on ollut. Miten pojistani onkin tullut niin hyviä kortinpelaajia!

Olen niin ylpeä näistä pojistani, jotka ovat pärjänneet elämässään hyvin ja haluavat toimia autismitietouden sanansaattajina, kertoa omista elämän koukeroistaan myös muille erilaisissa tilanteissa ja tilaisuuksissa. Antavat lehtiin haastatteluja. Myös luvan tähänkin juttuun!

Ehkä näiden sällien kasvatustehtävässä olen onnistunut, ainakin siinä, että he omaavat niin positiivisen elämänasenteen! Viimeisenä iltana saimme kuulla hienon kiitospuheen, josta huokui todellinen kiitollisuus kaikesta – ei vain tästä reissusta. Kyllä autismin kirjon henkilöt näyttävät myös tunteensa, vaikka toista voidaan luulla.

Kuten Daltonit pikkuisena kehottivat minua - kannattaa välillä muistaa heittäytyä ruohikolle ja katsella taivaalle, sivellä puiden kaarnaa. Ummistaa silmät ja kuunnella. Haistella ilmaa. Aika kivaa ja rauhoittavaa!

Ps. Saimme viestin, että pojat ovat päässeet onnellisesti koneeseen. Myötätuulista lentomatkaa ja meidän retki jatkuu kohti Alicantea.